25.6.21

Todenkaltaiseksi sepiteltyä

Homeroksen eepokset eivät kerro syntyaikansa tapahtumista, vaan siitä, mikä jo silloin oli myyttistä menneisyyttä. Me tunnemme sen mykeneläisaikana, joka sijoittuu noin vuosiin 1700-1050 eaa.

Aloitin Vuorileijonan varjo -sarjan kirjoittamisen samanaikaisesti kuin tein opinnäytetyötä Homeroksen Iliaan sankareista. Sen taustoja ja samalla mykeneläisaikaa käsittelevää tutkimustietoa löytyi runsaasti, ja käytin sitä luodakseni kuvitteellisen maailman. Se ei pyrkinyt esittämään mykeneläisaikaa sellaisena kuin se tunnetaan, vaan loin sen samalla periaatteella, jota Odysseus toisinaan käyttää: "Noin todenkaltaisiks sepiteltyjä seikkoja kertoi."

Todenkaltaiseksi sepitelty voi kuvata ilmiöitä paremmin kuin tosiasioihin pitäytyvä kerronta. Tosiasiat koostuvat sekalaisesta joukosta syitä ja seurauksia, ja merkityksellinen hukkuu helposti merkityksettömän sekaan. Todenkaltaiseksi sepitelty antaa mahdollisuuden nostaa esiin sen, mikä on tärkeää.

Vuorileijonan varjon todenkaltaisuus on sitä, että se muistuttaa samaa maailmaa, jota Homeros kuvaa, ja historiallisesti vaihetta, jolloin mykeneläisaika oli päättymässä ja pimeät vuosisadat alussa noin 3000 vuotta sitten. Muotoilin kuitenkin sekä maantiedettä että kulttuureja oman tarkoitukseni mukaan, ja keskeinen Sirpin saari vertautuu enemmän mytologiaan kuin historiaan. Se muistuttaa Odysseiassa kuvattua faiaakkien saarta, johon ajatellaan sisältyvän viitteitä minolaiseen kulttuuriin.

24.6.21

Retki kuolleeseen kieleen

Kirjauduttuani vuonna 1992 jatko-opiskelijaksi Helsingin yliopistoon tavoitteenani lisensiaatintutkinto kirjallisuustieteestä huomasin, että jatko-opiskelijana sain vapaasti osallistua antiikin kreikan opetukseen. Käytin tilaisuutta hyväkseni.

Retki kuolleeseen kieleen ei ollut helppo, eikä nykykreikasta oikeastaan ollut apua, vaan se aluksi enemmänkin sotki. Antiikin kreikka ja nykykreikka ovat toisistaan suunnilleen yhtä kaukana kuin latina ja italia.

Parituhatta vuotta sitten puhuttu kieli vei kaukaiseen kulttuuriin, jossa ajattelutavat toisinaan poikkesivat siitä, mihin olemme tottuneet. Mutta se oli myös sen erityinen viehätys, ja alkeiskurssilla ja jatkokurssilla oppikirja Epi oinopa ponton auttoi nimensä mukaisesti purjehtimaan viininvärisen meren yli, eli se tarjosi teksteissään mukautettuja makupaloja klassisista teksteistä. Sen jälkeen Uuden testamentin lukeminen alkukielellä oli jo melko vaivatonta, sillä sen teksti on kohtuullisen yksinkertaista. Sen sijaan Platonin lukeminen ei vieläkään onnistu minulta noin vain, vaan tulee kohtia, joissa joudun turvautumaan sanakirjaan tai muihin apuvälineisiin.

Viininvärisen meren yli purjehdittuani osallistuin käännösharjoituksiin ja muutamaan kurssiin, joilla käsiteltiin Homeroksen lauluja. Homeroksen lukemisessa olennaista on tekstin ymmärtämisen lisäksi hahmottaa heksametrimitta. Nuo kurssit olivat minulle elämyksiä, ja jo aikaisemmin herännyt kiinnostukseni Homeroksen eepoksiin syveni ja vahvistui.

23.6.21

Nykykreikan alkeet

Kun ensimmäistä kertaa matkustin Kyprokselle vuonna 1991, ymmärsin heti, että siellä oli osattava kreikkaa ainakin auttavasti. Useimmat paikalliset osaavat englantia, ja turistipaikoissa sitä osataan aivan erinomaisesti, mutta jos ei pysty lukemaan kreikkalaisin kirjaimin kirjoitettuja katujen ja liikkeiden nimiä, on aika nopeasti eksyksissä.

Turistipaikkojen ulkopuolella englantia ei välttämättä ymmärretty, ja siksi oli varminta nopeasti oppia ainakin tärkeimmät lauseet ja muistaa, että jokainen pyyntö tai kysely oli aloitettava sanalla παρακαλώ. Se on englannin please-sanaa vastaava ilmaisu, ja sitä käytetään myös puhelimeen vastattaessa ja silloin, kun suomalainen toteaisi kiitoksen saatuaan "eipä kestä".

Tärkein lause vieraassa kaupungissa liikuttaessa on kreikaksi "Η τουαλέτα που είναι?" eli missä on vessa. Melkein yhtä keskeiseksi muodostui linja-autoilla liikuttaessa kysymys "Tο λεωφορείο κάνει στάση εδώ?" Se oli pyyntö, että bussi pysähtyisi, mutta se kuulosti minusta aina yhtä huvittavalta, koska sen voisi sananmukaisesti kääntää "tekeekö bussi pysäkin tähän". Ja bussihan teki aina pyydettäessa pysäkin, vaikka varsinaista pysähtymispaikkaa ei olisi ollut lähelläkään.

Muita tarpeellisia lauseita olivat tietysti kiittelyt, tervehdykset, hyvästelyt ja pakolliset kyselyt kuinka voitte, johon aina vastattiin, että kiitos hyvin.

Nykykreikan taitoni ei noista alkeista kehittynyt kovin paljon pitemmälle, mutta kun kirjaimet alkoivat olla hallussa, minulla heräsi vähitellen kiinnostus opiskella vanhaa kreikkaa, joka avaisi mahdollisuuden lukea alkukielellä muun muassa Homerosta, Platonia ja Uutta testamenttia.


22.6.21

Latina, jota en osaa

En koskaan oppinut latinaa enempää kuin alkeet ja muutamia fraaseja. Se on oikeastaan kummallista, koska oli paljon kiinnostavaa luettavaa, johon olisin halunnut perehtyä alkukielellä, ja yliopistossa mahdollisuutta opiskella latinaa ei vain tarjottu, vaan suorastaan tyrkytettiin. Kun vuonna 1962 kirjauduin Helsingin yliopistoon opiskelemaan psykologiaa ja kasvatustiedettä, nuo aineet kuuluivat vielä filosofisen tiedekunnan historiallis-kielitieteelliseen osastoon, ja siellä oli kaikille opiskelijoille pakollisena latinan pro exercitio -koe.

Kiinnostusta minulla oli, mutta opiskeluni oli tuohon aikaan satunnaista ja puuskittaista, ja elämässä tuntui olevan paljon tärkeämpiä asioita. Latinan alkeiskurssin kävin, mutta jatkokurssiin osallistuminen jäi, niin kuin moni muukin aikomani opintosuoritus noihin aikoihin. Sitten latinan pro exercition pakollisuus poistui, ja sen tilalle sai ottaa jonkin muun kielen. Tuntui hyvältä ratkaisulta kirjoittaa se koulussa luetun saksan pohjalta.

Ajattelin opetella latinaa myöhemmin, mutta oli paljon muutakin kiinnostavaa, ja latinan taitoni jäi tasolle "Sicilia est insula". Harmittelin sitä toistuvasti, enkä koskaan tullut tietämään, onko Caesarin Gallian sota todella tyyliltään ihailtavan selkeä, tai millaista olisi lukea alkukielellä Petroniuksen Trimalkion pidot.

Eniten kielitaidon puute haittaa runoja luettaessa, sillä käännettynä runo kadottaa väistämättä jotain hyvin olennaista. Mutta niinpä vain olen joutunut tyytymään siihen, että tunnen Vergiliuksen Aeneis-eepoksenkin Teivas Oksalan käännöksenä, jolloin se on vain osittain Vergiliusta ja loput Teivas Oksalaa. (Jännä käännös sinänsä, ja sen hakkaavassa heksametrisovelluksessa on jotain viehättävän sotilaallista, kun siihen tottuu.)

Kuvassa Vergiliuksen Aeneis-eepoksen alku Teivas Oksalan mukaan.

21.6.21

Varhaisin sukellukseni historiallisiin romaaneihin

Lapsena ja murrosikäisenä luin todella paljon, ja tutustuin myös historiallisiin romaaneihin laidasta laitaan. Koska pääasiallinen kiinnostukseni kuitenkin kohdistui Rooman valtakuntaan sellaisena kuin se oli ajanlaskumme alussa, syvimmän vaikutuksen tekivät sitä käsittelevät kirjat. Tärkeimmät niistä olivat Robert Gravesin Claudius-romaanit (Minä, Claudius ja Claudius, jumala), Henryk Sienkiewiczin Quo vadis ja Tatu Vaaskiven Yksinvaltias ja kesken jäänyt romaani Pyhä kevät.

Sienkiewicz teki vaikutuksen myös eettis-uskonnollisella sanomallaan, joka vahvisti omia käsityksiäni. Tatu Vaaskiven kirjat vaikuttivat minuun enemmän esteettisinä elämyksinä, eikä niiden ajankuva ollut runsaasta yksityiskohtaisten faktojen vyörytyksestä huolimatta edes murrosikäisen mielestä täysin vakuuttava. Niiden tyylistä vaikuttuneena tein kuitenkin 13-vuotiaana ensimmäisen ja ainoan yritykseni kirjoittaa historiallinen romaani. Se oli melko selkeästi Vaaskivi-plagiaatti, eikä se ole onneksi enää tallessa. Ehjä kokonaisuus siitä muistaakseni tuli, vaikka pituutta ei ollut kovin paljon, mahtuihan se paksuhkoon vahakansivihkoon.

20.6.21

Minä ja Gaius Julius Caesar

Olin lapsena ja nuorena (ja toki vieläkin) hyvin kiinnostunut Jeesuksesta sellaisena kuin hänet hahmotin Uudesta testamentista. Historiallisesta Jeesuksesta oli kuitenkin niukasti tietoa muualla, ja sekin oli epävarmaa. Sen sijaan antiikin Kreikan ja Rooman merkkimiehistä oli runsaasti tietoa, ja heistä minua viehätti erityisesti Gaius Julius Caesar.

Tutustuin Caesariin Kansojen historian lisäksi Plutarkhoksen Kuuluisien miesten elämäkerroissa, jonka sain käsiini juuri suomennettuna vuonna 1955. Olin silloin 11-vuotias ja Kirkkopuiston tyttökoulun kolmannella luokalla. Kukaan ei jakanut kiinnostustani, vaan etsin yksin kaiken tiedon Caesarista, mitä löysin Rikhardinkadun kirjastosta.

Caesarissa viehätti se, että hän oli poikkeusyksilö kuuluisien miesten perimaskuliinisessa seurassa. Toki sellainen oli Alkibiadeskin, jota Plutarkhos vertaa Caesariin, mutta Alkibiadeen räyhäkäs uhma teki hänestä hiukan lapsekkaan, kun taas Caesar toimi älynsä ohjaamana tinkimättömän kurinalaisesti.

Yksitoistavuotias tyttö, jota pidettiin älykkäänä mutta kummallisena, tunsi kohdanneensa Caesarissa kaltaisensa. Caesarissa oli säröjä, joita jo hänen aikalaisensa kummastelivat. Hänellä väitettiin olevan epileptisiä kohtauksia, ja pahoista migreenikohtauksista kärsivänä tunsin ymmärtäväni häntä. Minua viehättivät myös maininnat hänen biseksuaalisuudestaan, sillä vaikka en tuolloin vielä ymmärtänyt seksuaalisuudesta juuri mitään, ymmärsin hyvin, että rakastaa voi myös samaa sukupuolta olevaa.

Caesarin tyylitaju, josta hänen nimiinsä pannut lauseetkin kertovat, viehätti myös, ja erityisen vetoavaa oli se, miten hän suhtautui murhaajiinsa. "Sinäkin, Brutukseni" on tyyni ja alistunut toteamus, ei syytöstä eikä vihaa.

19.6.21

Varhainen sukellukseni historiaan

Minulla on aina ollut taipumus kiinnostua jostain erityisestä kohteesta, johon sitten pyrin perehtymään mahdollisimman hyvin. Yksi sellainen on ollut Välimeren ympärille kehittynyt kulttuurien kirjo sellaisena kuin se oli noin 2000-3000 vuotta sitten.

Kiinnostus syttyi jo lapsuudessa Raamatun tarinoista, ja murrosiässä sitä ruokkivat Grimbergin Kansojen historian alkuosat, joissa kerrottiin erityisesti Egyptin, Kreikan ja Rooman varhaisvaiheista. Lisänsä toivat historialliset romaanit, joista luin kaikki käsiini saamani noihin aikoihin liittyvät. Niitä löytyi tuolloin paljon, suurin osa käännöskirjallisuutta, joista painokset ovat ajat sitten loppuneet, eikä uusia ole valitettavasti otettu.

Luin myös Platonin teoksia, mutta ne eivät murrosiässä vielä avautuneet kovin hyvin, eivät myöskään Homeroksen eepokset, vaikka opettelinkin niistä vaikuttavimpia kohtia ulkoa. Ne jäivät kuitenkin mieleni pohjalle odottamaan.

Kuvassa Kreetan Faistos


12.6.21

Huono dekkari, ja miksi se on huono

Periaatteeni on, että kirjoitan kollegojen kirjoista vain silloin, jos minulla on niistä jotain hyvää sanottavaa. Nyt olen kuitenkin lukenut sellaisen määrän pettymyksiksi osoittautuneita dekkareita, että uskaltaudun sanomaan niistä jotain. Osa on ulkomaisia, mutta osa valitettavasti kotimaisia.

Eräs ehkä yllättäväkin huomioni oli, että kirjailijan esikoisteos saattoi olla kohtalaisen hyvä, mutta jatko sitten paljon huonompaa. Syynä on ehkä se, että tuo esikoinen oli kypsynyt mielessä pitkään ja siihen oli panostettu. Mutta jos samalle tasolle ei enää päästä myöhemmin, saattaa myös olla kysymyksessä kirjailijoilla aika yleinen asia: heillä oli vain se yksi tarina, ja kun se on kerrottu, takki on tyhjä. Jatko, jos sitä tulee, on vanhan toistoa tai uuden alun epäonnistunutta yritystä.

Joillakin oli kuitenkin jo esikoiskirjasta alkaen dekkarintekijän perusvirhe. Kaikki muu saattoi toimia, kieli oli sujuvaa, miljöö hyvin kuvattu ja henkilöt kiinnostavia. Juonikin koukutti, kunnes tuli sitten se, minkä olisi pitänyt olla loppuhuipennus, mutta mikä olikin lätsähdys mahalleen kuralätäkköön. Ratkaisu oli täysin epäuskottava, ja epäuskottavuutensa lisäksi niin keinotekoisesti ja huonosti perusteltu, että koko kirjan kiinnostavuus putosi nollaan.

Epäuskottava loppuratkaisu johtuu tietenkin siitä, että on yritetty keksiä jotain todella uutta ja erikoista. Sen takia on sitten joko vähät välitetty siitä, mitä ihmisen psyykestä tiedetään, tai on kuviteltu, että rikollisen psyykellä ei ole mitään tekemistä minkään psykologisten tai edes psykiatristen havaintojen kanssa. Jälkimmäinen vaihtoehto on todennäköisempi, sillä dekkarikirjailijat ovat ilmeisesti aika keskiluokkaista, kohtuullisen hyvinvoivaa porukkaa, jolla on keskiluokkaisia ja kohtalaisen hyvinvoivia tuttavia. Poikkeuksia ovat tietysti dekkaristipoliisit, mutta heitä saattaa toisinaan (onneksi ei sentään aina) sokaista ammattikunnassa yleinen asenteellisuus, jossa rikollinen nähdään enemmän rikollisena kuin ihmisenä.

Aika moni dekkaristi, joka ei ole poliisi, on unohtanut tarkistaa, mikä poliisin työssä on mahdollista. Toki sankaripoliisi saattaa tietoisesti ylittää oikeuksiaan, mutta jos silkkaa tietämättömyyttä luvallisen ja mahdollisen rajoista on paljon, lukunautinto kärsii väistämättä.

Myös tietämättömyys ihmisen fyysisen ja psyykkisen kestokyvyn rajoista on kiusallista. On työlästä eläytyä kerrontaan, jossa vaikea vammautuminen tai traumaattiset kokemukset pyyhkäistään toistuvasti noin vain syrjään.

Dekkari on hieno kirjallisuuden genre, ja hyvin toteutettuna nautittavaa luettavaa, joka auttaa ymmärtämään ihmistä, myös hänen pimeää puoltaan. Mutta koska odotukset ovat korkealla, huono dekkari on iso pettymys, ja varsinkin epäuskottava loppuratkaisu on märkä rätti lukijan naamalle.