En koskaan oppinut latinaa enempää kuin alkeet ja muutamia fraaseja. Se on oikeastaan kummallista, koska oli paljon kiinnostavaa luettavaa, johon olisin halunnut perehtyä alkukielellä, ja yliopistossa mahdollisuutta opiskella latinaa ei vain tarjottu, vaan suorastaan tyrkytettiin. Kun vuonna 1962 kirjauduin Helsingin yliopistoon opiskelemaan psykologiaa ja kasvatustiedettä, nuo aineet kuuluivat vielä filosofisen tiedekunnan historiallis-kielitieteelliseen osastoon, ja siellä oli kaikille opiskelijoille pakollisena latinan pro exercitio -koe.
Kiinnostusta minulla oli, mutta opiskeluni oli tuohon aikaan satunnaista ja puuskittaista, ja elämässä tuntui olevan paljon tärkeämpiä asioita. Latinan alkeiskurssin kävin, mutta jatkokurssiin osallistuminen jäi, niin kuin moni muukin aikomani opintosuoritus noihin aikoihin. Sitten latinan pro exercition pakollisuus poistui, ja sen tilalle sai ottaa jonkin muun kielen. Tuntui hyvältä ratkaisulta kirjoittaa se koulussa luetun saksan pohjalta.
Ajattelin opetella latinaa myöhemmin, mutta oli paljon muutakin kiinnostavaa, ja latinan taitoni jäi tasolle "Sicilia est insula". Harmittelin sitä toistuvasti, enkä koskaan tullut tietämään, onko Caesarin Gallian sota todella tyyliltään ihailtavan selkeä, tai millaista olisi lukea alkukielellä Petroniuksen Trimalkion pidot.
Eniten kielitaidon puute haittaa runoja luettaessa, sillä käännettynä runo kadottaa väistämättä jotain hyvin olennaista. Mutta niinpä vain olen joutunut tyytymään siihen, että tunnen Vergiliuksen Aeneis-eepoksenkin Teivas Oksalan käännöksenä, jolloin se on vain osittain Vergiliusta ja loput Teivas Oksalaa. (Jännä käännös sinänsä, ja sen hakkaavassa heksametrisovelluksessa on jotain viehättävän sotilaallista, kun siihen tottuu.)
Kuvassa Vergiliuksen Aeneis-eepoksen alku Teivas Oksalan mukaan.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
Huomaa: vain tämän blogin jäsen voi lisätä kommentin.