22.11.21

Sanojen merkityksestä

Kun somessa taas keskustellaan, mitä sanoja saa käyttää ja mitä ei, tässä katkelma aiheesta kirjasta Tuulen tavoittelua:

”– Mitä Dotar on isälle? Nomi kysyi Nililtä. – Tietenkin tiedän, että isä ja Dotar rakastavat toisiaan samalla tavalla kuin aviopuolisot. Mutta sanat olisivat tärkeitä. Minullekin huudellaan joskus kaikkea rumaa isän ja Dotarin suhteesta, mutta en osaa vastata, koska en tiedä, miten siitä asiasta puhuttaisiin kauniisti.

Nil katsoi vaivautuneena Dotaria, joka ei ollut halukas auttamaan, vaan tarkkaili Niliä ilkikurisen uteliaana.

– Älä ole inhottava, Dotar, sinun pitää vastata pojalle, Nil sanoi. – Rakastettu ei ole asiallinen sana, vaikka sitä sinusta käytetäänkin, koska et ole sellaisessa asemassa kuin rakastettu on rakastajansa suhteen.

– Olemme joskus Aken kanssa miettineet, mitä olemme toisillemme, Dotar sanoi. – Emme ole puolisot tietenkään, onhan Akella Malee. Sirpissä miesparin kumpaakin osapuolta nimitetään yksinkertaisesti pariksi. Ehkä olen Aken pari.

– Se kuulostaa hyvältä, Nomi totesi. – Alan sanoa sinua isän pariksi. On vaikea edes ajatella kauniisti, jos jollekin asialle on vain rumia sanoja.

– Toisaalta pahat sanat voi ottaa kauniiseen käyttöön, Dotar huomautti. – Aratkin omaksuivat aikoinaan nimityksekseen sanan, jolla heitä haukuttiin.”

21.11.21

Vammaisuudesta

Vieroksun kirjoja, joissa keskeisenä aiheena on vammaisuus. Ne typistävät ihmisen ja elämän ohjaamalla huomion sellaiseen, mikä ei ole niin suunnattoman tärkeää kuin miltä se keskiöön nostettuna vaikuttaa.

Kirjoissani on monia henkilöitä, joilla on jokin vamma. Vammaisuus vaikuttaa tietysti sekä henkilöön itseensä että siihen, miten muut suhtautuvat häneen, mutta se ei koskaan ole ihmisen tärkein ominaisuus, eikä määritä hänen koko persoonallisuuttaan.

Vammaiseksi määritellään ihminen, jolta puuttuu jokin ominaisuus tai kyky, mikä ihmisillä yleensä on, ja mitä pidetään tarpeellisena. Se, miten vammaiseksi määritelty itse kokee tilanteensa ja miten sen kokevat hänen läheisensä, ei kuitenkaan välttämättä vastaa yleistä mielipidettä. Vammaisena syntynyt lapsi uskoo olevansa täydellinen, kunnes hänelle selviää, että häneltä puuttuu jotain, mitä muilla on. Ja mieleeni on jäänyt sokeana syntyneen ystäväni toteamus: "Jos minusta voisi tehdä näkevän, en tiedä, haluaisinko sitä. En osaa kuvitella, millaista näkeminen on, enkä tiedä, pitäisinkö siitä."

Haluan kirjoissani kuvata vammaiset ihmisinä, joilla vamma on vain yksi ominaisuus, ja heidän kokonaispersoonallisuutensa ratkaisee sen, miten he vammaansa suhtautuvat.

Kirjasta Kuningastie kohtaus, jossa Kareta ja Leoni tapaavat toisensa ensimmäisen kerran:

"Sotilaat olivat käyneet käsiksi mieheen, joka yritti kamppailla päästäkseen vapaaksi. Miehellä oli tummat, kihartuvat pitkät hiukset, joissa oli aavistuksen verran punertava vivahde. Hänen kasvonsa olivat kaunispiirteiset ja hänen ilmeensä valpas, mutta hänen katseensa harhaili. Kareta luuli ensin sen johtuvan pelosta, mutta sitten hän tajusi, että mies oli sokea.

– On kunniatonta ahdistella vaaratonta ja hyödytöntä ihmistä, Kareta sanoi ankarasti.

Sotilaat epäröivät, mutta sokea, josta he olivat hellittäneet otteensa, otti pari askelta Karetaa kohti.

– Kunnioitettu, en ole vaaraton enkä hyödytön, hän sanoi. – Suojele minua nyt, voin ehkä auttaa sinua myöhemmin."

18.11.21

Lukija tekee kirjan

Nimellä Taru Mäkinen julkaistuista lasten seikkailusarjoista, joita minä ja Tarmo teimme yhdessä, 4x-sarja oli haastavin kirjoitettava. Perinteiseen viisikkotyyliin lapsiryhmä ratkaisi jokaisessa kirjassa rikoksen, mutta siihen liittyi aina jokin paikka ja paikkaan kytkeytyvä historiallinen tapahtuma, jonka kirjoittamista harrastava Pirkka sepitti.

Tapahtumat sijoittuivat Hämeenlinnaan, ja kirjasarjassa tuli hyödynnettyä muun muassa Vanain kaupungin rauniot, Hämeen linna ja Aulanko. Tosiasiallista ympäristöä laajensimme jonkin verran, esimerkiksi lisäämällä Aulangonvuorelle luolan. Sen sijainti on määritelty tarkkaan, Tarmo kävi jopa laskemassa porrasaskelmat, joiden luota luolan suu on löydettävissä. Valitettavasti luolaa ei kuitenkaan ole olemassa, vaikka kerrotaan joidenkin lukijoiden sitä etsineen.

Pirkan kirjoittamat tarinat pohjautuvat tunnettuun historiaan, mutta annoin pojan mielikuvituksen rönsytä varsin vapaasti. Sain myös oivallisen tilaisuuden pohtia Pirkan kautta kirjoittamisen ongelmia, joista osa on yhteisiä kaikille kirjoittajille, mutta kirjoittavalla lapsella on lisäksi erityisongelmia.

Pirkka toteaa: ”Juttujen näyttäminen aikuisille ei ollut ongelmatonta. Heitä nauratti, jos jokin asia oli mennyt pieleen, ja kehumisetkin saattoivat olla alentuvia. Toista oli lukea juttu omalle joukolle, siis Oulalle, Minnalle ja Soilalle, porukalle, joka muodosti ryhmän 4x. Silloin tarina sai arvoisensa yleisön, joka mietti sisältöä, ei ulkoisen muodon mahdollisia kömpelyyksiä."

Pirkka ajatteleekin, että tarinalle pitäisi aina laittaa esipuhe: "Älä lue, ellei asia kiinnosta sinua. Ja jos asia kiinnostaa, älä takerru sivuseikkoihin ja pieniin virheisiin, vaan yritä ymmärtää keskeinen."

Aikuisenkin kannattaa muistaa Pirkan käsitys siitä, että lukija tekee kirjan. "Huonostakin kirjasta saa hyvän, kun täydentää sitä ajatuksissaan, kuvittelee lisää. Ja hyvästäkin kirjasta saa huonon huolimattomasti selaamalla ja hyppäämällä tärkeiden kohtien yli. Kirjaa voi vääristellä väärin lukemalla.”

Sitaatit  ovat Taru Mäkisen kirjasta 4x ja harmaa veli.

27.10.21

Meren vaahtoa

"Pihaa kiersivät matalat rakennukset. Yhdellä reunalla oli kirkko. Syrjäisestä nurkkauksesta löytyi myymälä, jossa oli postikortteja ja ortodoksisuutta esitteleviä kirjasia. Jäin selaamaan niitä.

Viereeni ilmestyi mies, joka kysyi minulta ensin saksaksi ja sitten englanniksi, olinko ortodoksi. Vastasin englanniksi, etten ollut, mutta ortodoksisuus kiinnosti minua.

– Pelkkä kiinnostus ei ole oikea asenne, hän sanoi moittivasti. – Kaikkien pitäisi palata ortodoksisen kirkon yhteyteen.

Mitä hyvänsä uskoa ihminen tunnustaakin, hän yleensä kohta ilmoittaa sen olevan ainoa oikea. Mies ei kuitenkaan esittänyt väitettään haastavasti tai töykeästi. Sanoin hänelle, että minun mielestäni kaikki uskonnot yrittivät selittää niitä elämän perusasioita, joita järjen avulla ei voi ymmärtää. Se uskonto, jonka piirissä ihminen oli kasvanut, oli ikään kuin hänen hengellinen äidinkielensä."

Katkelma on kirjasta Meren vaahto. Siinä keskeistä on kyproslaisen vahvasti ortodoksisuuteen perustuvan kulttuurin ja kansainvälisen turismin kitkainen yhteiselo, ja uskontofilosofisia näkökulmia syventääkseni punoin mukaan rakkaustarinan, joka luontevasti mahdollisti keskustelut aiheesta. Taisi sitten käydä niin, että pelkästään romanssista kiinnostuneet työlästyivät siihen, mikä on kirjan ydintä. Toisaalta on löytynyt niitäkin, joita tällainen kokeilu viehättää.

15.10.21

Kirjailijan omakuva nuoruusvuosilta

Koskaan ei pitäisi sanoa ei koskaan, mutta ehkä en enää kirjoita kirjaa, vaan viime vuonna valmistunut Jäljet hiekassa jää viimeisekseni. Sellaiseksi sen ainakin tarkoitin, ja yritin tiivistää siihen keskeisen siitä, mitä olen kaikissa kirjoissani yrittänyt tuoda esiin.

Jäljet hiekassa -kirjan Amir on eräänlainen kirjailijan omakuva nuoruusvuosilta, sillä Amirin tavoin minäkin heräsin jo hyvin varhain pohtimaan elämän tarkoitusta ja sitä, mikä on oikein. Vastauksia löytyi kirjoista, mutta samalla myös yhä uusia kysymyksiä.

Tuttavapiirissäni juuri kukaan ei ollut kiinnostunut miettimään kovin syvällisesti maailmankatsomuksellisia käsityksiä tai eettisiä periaatteita. Viimeistään murrosikäisenä aloin haaveilla, että voisin ohjata muita etsimään ja löytämään sitä, minkä itse koin tärkeäksi. En kuitenkaan osannut tehdä sitä keskustelemalla, ja siksi ryhdyin kirjoittamaan.

Amirin tavoin haaveilin siitä, että voisin valistaa suuria ihmisjoukkoja. Mutta Amirin tavoin ymmärsin, ettei minusta olisi siihen, ja tyydyin tekemään sen, mihin pystyin. Pieneenkin kirjaan voi sisällyttää maailmankuvan ja elämänarvot, ja lukija joko löytää ne, tai sitten ei.


7.10.21

Helposti luettavaa ei ole helppo kirjoittaa

Viimeinen nimimerkillä Taru Mäkinen kirjoitettu sarja on Tatun sankariteot. Se on Tarmolle ja minulle erityisen rakas, sillä se on suunniteltu huolellisesti ja hellyydellä juuri lukemaan oppineille lapsille.

Lyhyen ja helposti luettavan kirjan tekeminen on paljon vaikeampaa kuin voisi luulla. Tarinan on oltava selkeä mutta kiinnostava, käänteitä on oltava riittävästi, eikä kerronta saa rönsyillä tarpeettomasti.

Tarmo suunnitteli tarinat ja tarkasti kieliasun huolehtien myös siitä, että poikalukijat huomioitiin. Yhdessä pyrimme siihen, että lapsia ei kuvata huvittavina tavalla, joka miellyttää lähinnä aikuisia. Tatu on minäkertojana hieman omakehuinen ja toisinaan ennakkoluuloinen, mutta on itsekin tietoinen näistä piirteistään. Tarkoitus on, että lukija tunnistaa hänen heikkoutensa, mutta voi silti ihailla häntä, ja samalla tarkkailla samoja heikkouksia omassa itsessään.

4.10.21

Sirpi ja faiaakkien saari

Vuorileijonan varjo -sarjan tapahtumat alkavat Sirpin saarelta, ja Sirpiin ne päättyvät sarjan viimeisessä osassa.

Sirpi muistuttaa sijainniltaan Kreetaa, ja Kreetan muotoakin olen jäljitellyt Sirpin maantiedettä luodessani, mutta Sirpin lähin esikuva on ehkä sittenkin myyttinen faiaakkien saari, jonka Homeros-tutkijat tosin toisinaan päättelevät tarkoittavan Kreetaa tai vaikkapa Korfua.

Vuorileijonan varjo -sarja sijoittuu sen kaltaisiin kulttuureihin, joita Välimeren seudulla oli noin 3000 vuotta sitten, mutta ne on fantasiaa kirjoittavan vapaudella muotoiltu, ja erityisesti Sirpin osalta realismi on hylätty ja luotu utopia rauhanomaisesta kulttuurista. Sen vertailukohtina ovat pohjoinen Vuorimaa, jossa vallitsee Iliaassa kuvatun kaltainen sotilasvalta, ja eteläinen Autiomaa, jossa perinteiset paimentolaiset ovat alistetussa asemassa, ja heitä hallitsevat merikaupalla rikastuneet klaanipäälliköt.

Asetelma antaa mahdollisuuden tutkia sekä erilaisia hallintojärjestelmiä että aatemaailmoja, jotka kiteytyvät uskonnollisiin käsityksiin.