11.10.20

Spinoza ja Jäljet hiekassa

Kun Verraka ja Amir keskustelevat siitä, onko Jumala olemassa vai ei, Verraka haluaa ensin selvittää, mitä Amir tarkoittaa Jumalalla. Onhan aivan eri asia, onko olemassa jokin mahtava Jumalaksi nimitetty henkiolento, vai onko olemassa perimmäinen selitys olemassaolollemme tai sisäistynyt eettinen velvoite, joita niitäkin voi nimittää Jumalaksi.

Jumalasta puhuttaessa joudutaan käyttämään kieltä, joka väistämättä luo mielikuvan henkilöstä tai henkiolennosta. Useimmat aikuiset kai kuitenkin ymmärtävät, että tarkoituksena on kuvata jotain sellaista, mitä ihmisymmärrys ei kunnolla tavoita, vaan mistä meillä on ainoastaan hämärä aavistus. Yksijumalaisissa uskonnoissa Jumalaan uskominen tarkoittaa oikeastaan uskoa siihen, että elämämme ei ole sattumanvaraista, vaan osa jotain suurta kokonaisuutta, ja Jumalan tahto tarkoittaa sitä, minkä koemme eettisesti velvoittavana. Eettisenä velvoitteena Jumala onkin hyvin selvästi olemassa, sillä sen vaikutuksen näkee ihmisen teoissa.

Monijumalaisissa uskonnoissa jumalilla tarkoitetaan vertauskuvia erilaisille luonnossa ja/tai ihmismielessä vaikuttaville voimille. Antiikin kreikkalaisille esimerkiksi Afrodite tarkoitti seksuaalisuutta ja Ares aggressiivisuutta, ja nämä jumalat ovat taatusti olemassa, niin kuin jokainen voi omassa itsessään todeta. Kun Athene tulee hillitsemään kiivastunutta Akhilleusta, Athene edustaa ihmisen kykyä järkevään harkintaan. Jos jumalat ymmärretään ihmisen sisäistämiksi toimintaperiaatteiksi, kaikki jumalat eivät ole yhtä hyviä eivätkä aina johdata eettisesti oikeaan.

Verraka selittää Amirille, että erilaiset käsitykset Jumalasta tavoittelevat samaa, vaikka päätyvätkin lähestymään tuota yhteistä kohdetta erilaisin tavoin ja erilaisia nimityksiä ja vertauskuvia käyttäen. Verrakan oman käsityksen olen lainannut Spinozan Etiikasta, mutta koska Spinozan esitys on mutkikas ja osittain ristiriitainenkin, olen oikaissut sitä tulkitsemalla sen niin kuin olen sen itse sisäistänyt. Verraka kertoo omaksuneensa sen Selomalta, jonka laajempaan kirjoitukseen aiheesta hän viittaa, ja minä suosittelen asiasta kiinnostuneelle lukijalle perehtymistä Spinozan teokseen.

Mutta tässä Verrakan ja Amirin keskustelu tiivistettynä:

– Koska mikään ei voi syntyä tyhjästä ja ilman syytä, täytyy olla alkusyy, jonka seurausta kaikki muu on, Verraka sanoi. – Ja koska se ei ole voinut syntyä mistään, sen on täytynyt olla aina olemassa. Kaikki, mitä on olemassa, on siis seurausta tuosta alkusyystä. Sitä voi nimittää Jumalaksi, jos Jumalalla tarkoitetaan perimmäistä syytä ja selitystä. Mutta koska kaikki olemassa oleva johtuu siitä, Jumala on kaikessa. Jumala on kaiken alkusyy, ja kaikki, mitä on olemassa. Jumala onkin ainoa, mikä on olemassa äärettömänä ja ikuisesti, sillä kaikki muu olemassaolo on äärellistä ja ajaltaan rajoitettua.

– Minusta tuntuu, että äitini selitti minulle jotain tuontapaista vakuuttaessaan, että Jumala on kaikessa ja kaikkialla, mutta se tuntui hiukan järjenvastaiselta, niin kuin sekin, että Jumalan tahto tapahtuu aina, Amir sanoi.

– Monet väärinkäsitykset johtuvat siitä, että Jumalalla kuvitellaan olevan ihmismäisiä ominaisuuksia, Verraka sanoi. – Ei Jumala oikeastaan tahdo mitään, vaan toimii oman olemuksensa mukaisesti, ja kaikki tapahtuu juuri niin kuin sen täytyy tapahtua.

Amir mietti hetken ja sanoi sitten: – Tuo on aika masentava ajatus. Sehän merkitsee, että emme voi itse vaikuttaa mihinkään mitään.

– Se on toisaalta lohdullinenkin ajatus, Verraka sanoi. – Ne asiat, joissa koemme epäonnistuneemme ja tehneemme suuriakin virheitä, ovat vain pieniä osia syiden ja seurausten ketjuissa, joihin emme voineet vaikuttaa, sillä pyrkimyksemmekin johtuvat lukemattomista seikoista, joita emme pysty säätelemään, ja myös valmiuksistamme, joita emme ole voineet itse valita itsellemme.

– Mutta jos kaikki tapahtuu ennalta määrätyllä tavalla, miksi meidän pitää kuitenkin yrittää ohjata elämäämme ja toimia oikein? Amir kysyi.

– Koska meidän luontomme on sellainen, Verraka sanoi. – Tunne siitä, että ei voi hallita omaa elämäänsä eikä ympäristöään, on epämiellyttävä, joten pyrimme toiminnallamme vaikuttamaan siihen, mitä tapahtuu, ja olemme sitä onnellisempia, mitä enemmän koemme pystyvämme siihen.

– Mutta mahdollisuutemme vaikuttaa asioihin ei siis ole todellista? Amir kysyi.

– Se ei ole todellista siinä mielessä, että se vastaisi perimmäistä totuutta, mutta se on riittävän todellista ihmisen kannalta, Verraka sanoi. – Meihin vaikuttavat sekä ulkopuolellamme että omassa elimistössämme olevat asiat, joita läheskään kaikkia emme voi säädellä, ja tekemämme päätöksetkin syntyvät syiden ja seurausten ketjun tuloksina, vaikka saatamme luulla muodostavamme ne vapaasti. Mutta meissä on osa, joka tiedostaa Jumalaa, ja kun toimimme sen ohjaamina, tunnemme itsemme niin vapaiksi kuin ihminen voi tuntea, ja koemme suurinta mahdollista onnellisuutta.

9.10.20

Platon ja Jäljet hiekassa

Kirjassa Jäljet hiekassa nuori Amir etsii vastausta perimmäisiin kysymyksiin, ja haluaisi ne löydettyään päästä julistamaan niitä kaikille. Minulla oli nuorena sama unelma, ja Amirin löytämät vastaukset ovat ne, mitkä minä olen löytänyt. Amirin tavoin minäkin jouduin toteamaan, että en voi valistaa maailmaa, eikä kovin monia kiinnosta, mitä minulla on sanottavana. Amir tyytyi opettamaan niitä, jotka halusivat tulla keskustelemaan hänen kanssaan, ja minä kirjoitin kirjoja, joiden avulla yritin kertoa sen, mikä tuntui tärkeältä.

Kirjassa Jäljet hiekassa pyrin kokoamaan Amirin käymiin keskusteluihin ja hänen kokemiinsa oivalluksiin keskeisimmät asiat siitä, minkä minä olen omaksunut kaikesta lukemastani ja kokemastani. Se rakentui lapsena oppimalleni käsitykselle rakastavasta Jumalasta ja meidän velvollisuudestamme rakastaa kanssaihmisiämme. Myöhempiä vaikutteita on paljon, mutta Platon osaa tuoda asiat esiin niin selkeästi, että lainasin häneltä kaksi vertausta, joista hiukan soveltaen muotoilin Dotarin käyttämän vertauksen ihmismielen kolmijaosta. Verrakan samasta asiasta käyttämää parivaljakkovertausta en edes soveltanut, se on napattu Platonilta sellaisenaan.

Platon käsittelee sielun kolmijakoa Valtiossa ja esittää siinä vertauksen, jossa sielun paras osa kuvataan ihmisen muotoiseksi. Platon käyttää siitä sanaa nous. Se suomennetaan usein järjeksi, mutta järki ei vastaa kunnolla sanan merkityssisältöä, vaan se tarkoittaa ymmärrystä siitä, mikä on oikein. Samaa tarkoittaa Spinoza, jonka käsitteistössä järki on tietoa korkeimmasta hyvästä, josta Spinoza käyttää myös nimitystä Jumala, ja järki rakastaa Jumalaa. Se ei oikeastaan liity lainkaan älykkyyteen, vaan kykyyn tuntea myötätuntoa. Dotarin käyttämässä vertauksessa ihmismielen paras osa tottelee Äitijumalan henkeä, mutta Äitijumala on hänenkin mielestään vain vertauskuva, jonka voi korvata muillakin käsitteillä. Oleellista on, että kysymys on mielen siitä osasta, joka pyrkii antamaan muille sitä hyvää, mitä ihminen haluaa itselleenkin.

Lisäksi sieluun kuuluu Platonin käyttämässä vertauksessa leijona, joka edustaa kunnianhimoa ja tahdonvoimaa. Dotarin käyttämässä vertauksessakin on leijona, mutta se edustaa kunnianhimon ja tahdonvoiman lisäksi myös taistelutahtoa ja vallanhalua. Freudilaisittain tulkittuna kyseessä olisi laajasti ymmärretty aggressiivisuus.

Kolmantena Platon esittelee monipäisen hirviön, joka koostuu haluista. Dotarin käyttämässä vertauksessa sitä edustaa käärme. Se on ihmismielen välttämätön perusta, mutta se tähtää vain omien tarpeiden tyydyttämiseen.

Platonin kuuluisa parivaljakkovertaus, jonka hän esittää Faidroksessa, on toiminnallisesti aika havainnollinen. Siinä nous on parivaljakon ohjaaja, ja toinen hevosista (kunnianhimo) tottelee ohjausta, mutta toinen (halut) vikuroi ja noudattaa omia mielitekojaan.

Parivaljakkovertaus ei ehkä tuo selvästi esiin sitä, että myös kunnianhimo voi johtaa eettisesti ikäviin lopputuloksiin. Sen sijaan Faidroksessa todetaan, että halut voivat ohjata ihmistä myös hyvään silloin, kun ne ohjaavat häntä toimimaan perusluontonsa mukaan vastoin järjen ja kunnianhimon ohjeita.

Selvää on kuitenkin, että molemmat hevoset tarvitaan. Kunnianhimo ja halut eivät ole hyviä tai pahoja, ratkaisevaa on, miten niitä ohjataan. Vaunujen eteen valjastetut hevoset ovat se voima, jonka avulla päästään tavoitteisiin. Ne on pidettävä tyytyväisinä ja toimintakuntoisina, mutta ohjaajan hallinnassa.


7.10.20

Platon ja Valkoliljan poika

Platonilla on kaksi kirjaa, joissa pohditaan perusteellisesti ihmisyhteisöjen toimintaa ja sitä, miten oikeudenmukaisuus toteutuisi niissä. Valtio käsittelee nimensä mukaisesti valtion olemusta, ja vaikka keskustelijoiden luoman kuvitteellisen valtion tarkoituksena onkin selventää sitä, miten yksittäisen ihmisen tulisi elää, luodaan samalla kuvaa ihanneyhteiskunnasta. Kirjassa Lait taas keskustellaan käytännön ratkaisuista, joilla varmistettaisiin yhteiskunnan toimivuus ja oikeudenmukaisuus.

Platonin kirjoitukset ovat monimerkityksisyydessään sellaisia, että ne on helppo tulkita väärin, varsinkin silloin, kun ne irrotetaan asiayhteydestä. Platon ei esimerkiksi kritisoinut edustuksellista demokratiaa, josta hän ei mitään tiennyt, vaan sitä demokratiaa, joka hänen aikansa Ateenassa oli suoraa kansanäänestystä, mitä taitavat puhujat ohjailivat hyvinkin kohtalokkain seurauksin.

Valkoliljan pojassa Temirin pohdinnat ja hänen keskustelunsa Amelanan kanssa johdattelevat hänet vähitellen hahmottamaan mielessään ihannevaltion, jonka hän kirjan lopussa pääsee myös toteuttamaan käytännössä. Se ei ole kopio Platonin kaavailemista yhteiskunnista, vaan minun ja Tarmon luomus, mutta minun ajattelussani on runsaasti vakutteita Platonilta, joten tunnustan velkani hänelle sekä sisällön että asioiden esittämistavan osalta.


3.10.20

Vapaa kirjailija

Kun viisi vuotta sitten ryhdyin kirjoittamaan kirjaa Talvisateet, tunsin ensimmäistä kertaa olevani todella vapaa kirjailija. En minä tosin aikaisemminkaan suostunut kovin helposti ohjailtavaksi, ja tein myös ratkaisuja, joista tiesin, että niitä vieroksuisivat monet lukijat, ja siis kustantajakin. Eihän kirjoittamisesta ole mitään iloa, jos ei saa kirjoittaa edes vähän niin kuin haluaa.

Olen kuitenkin joutunut varomaan, että en uhmaile liikaa. Jonkin verran piti kalastella lukijoita, ja noudattaa kustantajien toivomuksia, ja piti ottaa huomioon vielä kriitikotkin, koska myös arvostelut vaikuttavat myyntiin, ja siksi kustantajien halukkuuteen ottaa seuraava käsikirjoitus julkaistavaksi.

Niin kauan kuin toivoin, että joku kustantaja vielä kiinnostuisi kirjoistani, minun piti kirjoittaa ne niin, että en ainakaan täysin tuhoaisi mahdollisuuksia. Mutta Talvisateet oli seitsemäs osa toistakymmentä vuotta sitten ilmestyneeseen Vuorileijonan varjo -sarjaan, jonka kustantanut Tammi oli sulkenut minulta ovensa, eikä mikään muu kustantamo ottaisi toisen kustantamon julkaiseman sarjan jatko-osaa ohjelmistoonsa.

Vapaa kirjailija olin myös siksi, että en enää tavoitellut taloudellista hyötyä, jota omakustanteelta yleensä onkin turha odottaa, eikä minun siis tarvinnut välittää siitä, minkä verran saan lukijoita, ja tuleeko kehuja tai haukkuja.

Talvisateet-kirjassa tuo vapautuminen aiheutti sen, että siitä ei tullut kovin miellyttävä lukukokemus sellaiselle, joka haluaisi toimintaa ja nopeasti etenevän juonen. Minulla taisi olla patoutunut tarve lisätä pohdintoja ja pitkiä keskusteluja, joita olin aikaisemmin joutunut välttämään.

Jotain patoutumien määrästä kertoo ehkä myös se, että aloittaessani Talvisateet-kirjan tarkoitukseni oli kirjoittaa Vuorileijonan varjo -sarjaan sen viimeinen osa. Varsin pian huomasin, että kirja paisuisi liian laajaksi, ja ajattelin jakaa sen kahteen osaan. Se ei riittänyt, tarvittiin neljä kirjaa, ennen kuin Vuorileijonan varjo -sarja tuntui valmiilta.


28.8.20

Takakansitekstin aika

Jäljet hiekassa -kirja alkaa olla valmis, viimeistelen taittoa. Ja nyt pitäisi tiivistää lyhyesti se, mihin olen tarvinnut yli 400 sivua. Kirjaahan ei oikeastaan voi tiivistää, se on kokonaisuus, johon tarvitaan kaikki se, mitä siinä on. Takakansiteksti onkin myyntipuhe, jonka pitäisi kertoa, miksi kirja kannattaa lukea.

Mutta nyt olen kirjoittanut kirjan, jota en edes voi suositella kovin monelle. Se on kyllä muodoltaan samankaltainen kuin Vuorileijonan varjo -sarjan ja Valkolilja-sarjan kirjat. Siinä on sama maailma kuin niissä, samoja henkilöitä, ja lukijan lohduksi pienoista jännitystä ja rakkauttakin, mutta nyt siinä on pääasiana jotain sellaista, mikä noissa kaikissa muissa kirjoissa oli sivujuonteena.

Kirjassa Temirin poika Amir lähtee etsimään totuutta siitä, mikä on ihmisen osa, ja miten hänen tulee elää elääkseen oikein. Hänen haaveenaan on tulla niin viisaaksi, että hän voi opettaa muut ihmiset ymmärtämään, mikä on totta ja oikein. Hän kohtaa matkallaan sekä Dotarin että Verrakan ja saa heiltä ohjausta, ja lopulta hän päätyy Kratoon Metallin temppeliin viisausopin opiskelijaksi.

Olen satavarma siitä, että edes kaikki Vuorileijonan varjo -sarjasta ja Valkolilja-sarjasta pitäneet eivät pidä tästä kirjasta. Kirjoitin sen sille pienelle joukolle, joka on ymmärtänyt ne hiukan syvällisemmin, ja Amirin opintomatka on itse asiassa retki siihen, mikä on Tarmon ja minun kirjojen filosofinen tausta. Se, mitä Dotar ja Verraka opettavat Amirille mielen kolmijaosta, on sovellus kahdesta Platonin käyttämästä vertauksesta, ja Verrakan muu opetus on minun tavallani tulkittua Spinozaa. Metallin temppelissä tulee sitten hiukan rönsyilevampaa lisäopetusta, mikä paikan luonteeseen sopiikin.

Amirin haave ei toteudu sellaisenaan, vaan hän joutuu luopumaan unelmastaan, että hän voisi opastaa laajat ihmisjoukot ymmärtämään sen, mitä hän on itse ymmärtänyt. Hän tyytyy Verrakan tavoin siihen, että voi auttaa edes joitakin, jotka haluavat kuunnella, mitä hänellä on sanottavana.

Mutta siis se takakansiteksti. Ehkä tällainen:

Amir lähtee etsimään totuutta siitä, miten ihmisen tulee elää elääkseen oikein. Hänen haaveenaan on tulla niin viisaaksi, että hän voi valistaa muita. Hän kohtaa matkallaan sekä Dotarin että Verrakan ja saa heiltä ohjausta, ja lopulta hän päätyy Kratoon Metallin temppeliin viisausopin opiskelijaksi. Amirin haave ei toteudu sellaisenaan, mutta hän löytää mielenrauhan ja elämäntehtävänsä. Kirja avaa Vuorileijonan varjo -sarjan ja Valkolilja-sarjan filosofista taustaa, ja valpas lukija löytää siitä kaikuja sekä Platonilta että Spinozalta.


1.7.20

Juonen merkityksestä

Juoni voi olla kirjassa se, mikä ylläpitää lukijan kiinnostusta ja halua lukea eteenpäin. Juoni tarjoaa lukijalle myös mahdollisuuden elää mukana sen kuvaama tapahtumasarja. Usein juoni ja siihen liittyvä henkilökuvaus ovatkin niin hallitsevassa asemassa, että lukija ei edes huomaa, mitä arvoja ja asenteita tekstissä on mukana, ja hän tulee tiedostamattaan nielaisseeksi annoksen kirjailijan maailmankuvaa ja elämännäkemystä.

Minäkin olen kirjoittanut useimmat kirjani niin, että juoni ja siihen liittyvä henkilökuvaus hallitsevat niitä. Joillekin tärkeiksi kokemilleni asioille olen antanut puolestapuhujaksi henkilön tai henkilöitä, jotka tuovat niitä esiin keskusteluissa. Toisinaan ne näkyvät vain joidenkin henkilöiden toiminnassa, ja silloin lukija joko ymmärtää tai sitten ei.

Nyt olen kirjoittamassa kirjaa, jossa juoni on tarkoitettu taustaksi, ja aluksi ajattelin jättää sen varsin yksinkertaiseksi. Temirin poika Amir haluaa löytää perimmäiset totuudet ja matkustaa ensin Sirpiin ja sitten Kratoon keskustelemaan viisaudestaan kuuluisien kanssa ja saamaan mahdollisimman korkeatasoista opetusta. Kirjan tärkein sisältö ovat nuo keskustelut, joissa on tarkoituksena kirjoittaa auki Vuorileijonan varjo -sarjaan ja Valkolilja-sarjaan sisältyvät keskeiset filosofiset ja varsinkin eettiset periaatteet.

Jo ensimmäistä lukua kirjoittaessani totesin kuitenkin, että monimuotoisempi juoni antaa mahdollisuuden elävöittää periaatteita, joista pelkästään keskusteluin esitettynä jää helposti pois kytkös tunteisiin. Niinpä lisäsin juoneen säikeen, jonka avulla mukaan saadaan vaihtelevia tilanteita.

Liian kiinnostavan ja vauhdikkaan juonen vaarana on, että lukija keskittyy siihen, eikä seuraa henkilöiden ajatusmaailmaa ja Amirin etsinnän etenemistä. Mutta silloin on kysymys sellaisesta lukijasta, jolle kirjalla ei ehkä olekaan muuta annettavaa.


18.6.20

Näkökulmahenkilön ongelmia

Olen nyt kirjoittanut kaksi lukua kirjaan Jäljet hiekassa. Keskeinen henkilö on Amir, ja ajattelin käyttää häntä jatkuvasti näkökulmahenkilönä. Sillä tavalla en tietenkään pysty kuvaamaan Amiria sellaisena kuin muut hänet näkevät ja kokevat. Sen voisi tehdä heittämällä välillä mukaan kaikkitietävän kertojan, mutta siinä on vaarana aika teennäinen vaikutelma. Mietin siis, pitäisikö näkökulmahenkilöitä olla useampia.

Näkökulmahenkilöhän kiinnittää huomiota vain sellaisiin ominaisuuksiinsa, joita hän pitää oleellisina. Ihmettelin joskus sitä, että läheskään kaikki Vuorileijonan varjo -sarjan lukijat eivät ole huomanneet, että Dotar on hyvin tummaihoinen, ja häntä voisi kuvailla jopa mustaihoiseksi. Se ei kuitenkaan tule kirjoissa selkeästi esiin, vaan se on pääteltävissä pelkästään siitä, että hän kuuluu paimentolaisiin, joiden iho yleensä on vielä tummempi kuin muiden autiomaalaisten. Dotarin kohdalla asia ei täsmenny, koska Dotar on varsin usein näkökulmahenkilö. Hän on hyvin tietoinen mustien, runsaiden hiustensa ja kauniiden kasvonpiirteidensä herättämästä ihailusta, ja kasvojen kauneuden kadottua hän on toisinaan huolissaan kasvoillaan olevista arvista, jotka herättävät ihmisissä pelkoa ja vääristävät hänen ilmeitään. Ihonväriinsä hän ei kuitenkaan kiinnitä mitään huomiota, ennen kuin se alkaa Isosaarelle suuntautuvalla matkalla herättää muissa ennakkoluuloja.

Amir on lapsesta asti tottunut siihen, että hänen vaaleat kiharansa ja siniset silmänsä herättävät ihastusta. Hän on kuitenkin niin tottunut siihen, että hän ei juuri lainkaan ajattele ulkonäköään, toisin kuin Dotar, joka tietoisesti käytti kauneuttaan tehdäkseen muihin vaikutuksen. Amir ei siis voi näkökulmahenkilönä luontevasti kuvata ulkonäköään edes epäsuorasti, miettimällä, miten muut sen kokevat.

Mutta vaikka ainoastaan yhden näkökulmahenkilön käyttäminen aiheuttaakin rajoituksia siihen, mitä ja miten voi kertoa, kokeilen edelleen sellaista ratkaisua, että kaikki kuvataan Amirin kokemana, ja tarvittaessa kaikkitietävää kertojaa varovasti vilauttaen.