18.4.20

Sankarimyytti, johdanto

Taistelijasankari on ihmiskunnan varhaisimpia myyttisiä hahmoja, ja tarinat tällaisesta sankarista ovat olleet suosittuja kautta aikojen. Kysymys on kertomusperinteestä, joka jäsentää suuren määrän inhimillisen kiinnostuksen kohteita. Tarinat, jotka siihen pystyvät, kestävät ja leviävät.


Lisensiaatintutkimuksessani, joka hyväksyttiin Helsingin yliopistossa vuonna 1997, on kohteena sankarimyytti, ja tarkasteluni lähtökohtana käytän sitä, miten taistelijasankari kuvataan Edgar Rice Burroughsin Mars-trilogiassa. Trilogian ensimmäinen osa (sittemmin kirjana A Princess of Mars) valmistui vuonna 1911, ja se julkaistiin kuusiosaisena jatkokertomuksena "Under the Moons of Mars" All-Story Magazinessa helmikuusta heinäkuuhun 1912. Trilogian toinen osa The Gods of Mars ilmestyi samassa julkaisussa viisiosaisena tammikuusta toukokuuhun 1913 ja trilogian päätösosa The Warlord of Mars neliosaisena joulukuusta 1913 maaliskuuhun 1914. Mars-sarja jatkui trilogian kirjoittamista seuranneen lyhyen tauon jälkeen, mutta alkuperäinen tarkoitus oli, että kertomus John Carterista jäisi trilogiaksi. Jatko-osat tavallaan mitätöivät trilogian lopun, joka näyttää päätyvän eräänlaiseen Pax Romanaan, maailmanrauhaan, jota John Carter valvoo.

Mars-trilogian sankarin ymmärtämistä täydennän Burroughsin kuuluisamman sankarin, Tarzanin, avulla. Tarzan-aihe kehittyi rinnakkain Mars-aiheen kanssa, Tarzan of the Apes ilmestyi jatkokertomuksena vuonna 1912, The Return of Tarzan 1913 ja The Beasts of Tarzan 1914.

Burroughsin luomia sankarihahmoja tutkin kulttuurimme perusmyytteihin kuuluvan taistelijasankarin eräänä variaationa. Taustateksteinä käytän Iliasta ja Odysseiaa, joissa taistelijasankari tuli länsimaiseen kirjallisuuteen, ja koska tutkin nimenomaan myyttiä, tärkeää on myös ja ennen muuta se mytologinen kokonaisuus, johon Homeroksen eepokset pohjaavat.

Ilias ja Odysseia ovat osa sitä kulttuurista kokonaisuutta, josta Burroughs tekstinsä loi. Hän ei ollut hyvä eikä innokas oppilas, mutta kouluissa, joita hän kävi, opetettiin sekä kreikkaa että latinaa. Hän oli myös lapsesta asti kiinnostunut antiikin sankarimyyteistä. Burroughs siis tunsi Homeroksen eepokset, ja ne ovat selvästi vaikuttaneet hänen tuotantoonsa, mutta koska suuri taistelijasankari on yksi ihmiskunnan yleisimmistä myyteistä, on epätarkoituksenmukaista edes yrittää määritellä, miten paljon vastaavuudet ovat vaikutteita ja mikä osa niistä nousee ihmisen luontaisesta tavasta kokea ja ilmaista kokemaansa.

Homeroksen eeposten merkitys oli suuri jo antiikin aikana, ja ne tunnetaan ja vaikuttavat yhä. Burroughsin teokset ovat levinneet laajalle ja niiden suosio on kestänyt, vaikka moni 1900-luvun alun suosikkiteos jo on auttamattoman vanhentunut. Myös soveltuvuus eri ikäryhmille kuvaa sekä Homeroksen että Burroughsin aihepiirin yleisyyttä. Homeroksen eepoksia käytettiin antiikin aikaan nuorison kasvatuksessa, ja Burroughsia lukevat erityisen innokkaasti kehitysikäiset, identiteettiään muodostavat lapset ja nuoret. Homeroksen eepokset oli silti suunnattu aikuisille, ja Mars-trilogian alkuperäinen funktio oli toimia aikuisviihteenä. Soveltuvuus lapsilukijoille on sinänsä mielenkiintoinen sivujuonne, joka ei Burroughsinkaan yhteydessä oikeuta tekstin ylimielistä ja aliarvioivaa käsittelyä, eikä sitä oikeuta teosten viihteellisyyskään. Kaanon ja marginaali ovat samanlaisia jakoja kuin eliitti ja rahvas, vallanpitäjät ja proletariaatti, ja ne liittyvät luontevammin sosiologiaan ja politiikkaan kuin kirjallisuuden arvottamiseen. Kirjallisuudentutkimuksessa ei ole syytä väheksyä massakulttuuriin kuuluvia teoksia, jotka elävät ja vaikuttavat yli ajan ja paikan rajojen:

They represent the kind of artistry that can take a popular story formula and present it in such a way that it becomes an expression of a basic pattern of meaning in the consciousness of many members of the audience. This is the kind of creativity through which a formula not only becomes an expression of cultural mythology, but becomes itself a cultural myth.
(Cawelti 1976, 300)

Kaanon ja marginaali, kuten eliitti ja rahvaskin, ovat kuitenkin todellisia, olemassa olevia jakoja, ja olen siksi yrittänyt määritellä tutkimusaiheeni kannalta relevantisti, mikä tekee teoksesta marginaaliin kuuluvan. Kun on kysymys suuren lukijajoukon rakastamasta tekstistä, määrittely "huonosti kirjoitetuksi" olisi absurdia, koska lukijoilleen se ei sitä ole. Tällainen määritelmä olisi myös kehäpäätelmä: huono on huonoa huonoutensa takia.

Viihteellinen teksti pyrkii herättämään lukijassa tunnereaktioita, mutta siihen pyrkivät myös monet korkeakirjallisuutena pidetyt tekstit, muun muassa antiikin eepokset. Tunteisiin vetoavista teoksista arvokkaimpina pidetään varsin yleisesti niitä, jotka ovat sisällöltään traagisia tai ainakin esittävät elämän karutkin puolet; Iliaan tarina on traaginen, Odysseian taas jälkimmäistä laatua. Burroughs kuvaa melodraaman keinoin perimmäistä unelmaa. Melodraama, "sydämemme toiveiden mukaan toimiva fantasia maailmasta", ei sitoudu pelkästään johonkin tiettyyn genreen, eikä se varsinaisesti liity edes korkeakirjallisuuden ja populaarikirjallisuuden eroon, vaan sitä esiintyy molemmissa. Silti se tuntuu olevan vakavin peruste tekstin marginaalisuudelle: melodraama, "nyyhky", tekee monien mielestä tekstistä roskaa.

Tieto siitä, minkälaista kirjallisuutta lukee, auttaa ymmärtämään tekstin ominaispiirteitä. Mars-trilogiasta melko osuva luonnehdinta on, että se on avaruuteen sijoittuva lännenkertomus, ”space opera”. Mars-trilogia ja ensimmäiset Tarzan-kertomukset on kirjoitettu jatkokertomuksiksi aikuisten kevyttä proosaa julkaiseviin pulp-lehtiin. Tavoitteena oli laaja levikki, ja tärkeintä oli lukijan mielenkiinnon ylläpitäminen.

Mars-trilogian ja Tarzan-kirjojen ensimmäinen kustantaja luokitteli teokset romansseiksi. Northrop Fryen lavea ja mielenkiintoinen romanssin määritelmä on eräs tutkimukseni lähtökohdista. Hän korostaa romanssin genren vakautta: se on eräs kertomisen valtavirroista, ja vuosisadat ovat muuttaneet sitä vain vähän. Sekä Mars-trilogia että Odysseia ovat Fryen tavoin määritellen romansseja. Romansseja olivat myös lännenkertomukset sellaisena kuin ne ovat esimerkiksi Zane Greyn ja Owen Wisterin teoksissa, joita Burroughs erityisesti arvosti.

Lännenkertomuksen genre kuvaa sankaria luonnon ja kulttuurin rajalla. Mielenkiintoisen symboliikan tähän tuo sankarin hevonen; Cawelti näkee tämän yhteytenä luontoon, lännensankari muistuttaa kentauria. Kentaurit ovat luonnon ja kulttuurin rajalla, ja useimmat ovat enemmän villin ja alkuperäisen puolella kuin kulttuurin. Kentaurit – tai ainakin "paras heistä", Kheiron – toimivat monen antiikin sankarin opettajina. Sankarit taas, Heraklesta myöten, ovat järjestyksen ja epäjärjestyksen, lain ja laittomuuden välissä. Näin ovat myös Burroughsin sankarit, selvimmin Tarzan, joka asettaa luonnon kulttuurin edelle monessa suhteessa. Jokainen Tarzaninsa lukenut muistanee toistuvat viidakkoelämän ja hienostoelämän vertailut, aina jälkimmäisen tappioksi.

Mars-trilogian lukeminen varsinaisena science fictionina antaa melko vähän. Science fictionin nimikkeen ovat kuitenkin saaneet monet teokset, jotka ovat enemmänkin fantasiaa, satiiria tai utopiaa. Burroughs edustaa science fictionin fantasiaan rajautuvaa muotoa, joka on kerronnaltaan metaforista. Sen ilmiöt liittyvät meidän tuntemaamme maailmaan paradigmaattisesti, rinnakkaismuotoina, kun taas varsinaisena scifinä pidetty tieteellinen scifi kuvaa ilmiöitä, jotka ovat tuntemamme maailman looginen seuraus.

Avaruus on John Carterin seikkailujen tapahtumapaikka ehkä samasta syystä kuin Homeros valitsi Odysseuksen harharetkien paikaksi tunnettujen seutujen ulkopuolella olevia alueita: mielikuvitus saa tällaisissa ympäristöissä vapaan vallan. Eräs syy siihen, että John Carter seikkailee avaruudessa, lienee sekin, ettei yhteiskunnallisten tai uskonnollisten pulmien rohkea ja suorasukainen käsittely ainakaan kovin selkeästi tunnu kohdistuvan lukijakunnan omaan todellisuuteen. Burroughs onkin käyttänyt Mars-sarjaa verhotun satiirin esittämiseen.

Avaruudessa seikkaileminen on rinnasteista myös kulttuurin kahleista vapautumiselle. Luonnon ja kulttuurin raja, joka ennen oli lähellä – ihmisten hallitsema alue oli pieni – oli Lewisin mielestä siirtymässä avaruuteen, joka oli "viimeinen erämaa".

Teoksen ymmärtäminen edellyttää sen edustaman lajityypin ymmärtämistä. Antiikin sankarieeposta tai Burroughsin viihteellistä romanssia ei pidä lukea realistisena todellisuuden kuvauksena. Sankari on elämää suurempi ja edustaa yleisinhimillistä pyrkimystä hyvään. Oleellista on lukijan moraalinen ja tunteenomainen kannanotto. Antiikin eepoksessa henkilö on joko jalo tai alhainen, ja viihde näkee edelleen henkilön näin: hän on sankari tai roisto.

Janice Radway toteaa, että romanssin lukija muistaa kirjan juuri siitä, että siinä oli tietyllä tavalla toimiva henkilö. Easthope huomauttaa, että viihteellisessä tekstissä henkilöiden toiminta kuvaa heitä parhaiten. Samaa voidaan kuitenkin sanoa myös klassisista korkeakirjallisuuden lajeista. Jo Aristoteles totesi, että luonteet syntyvät toiminnasta. Wayne Booth saattaa olla oikeassa painottaessaan, että toimivat ihmiset tekevät teoksen. Hän kirjoittaa:

And I would still differ strongly from those analysts who see fictions as made of language; they are made (at least for our purposes here) of characters-in-action, told about in language.
(Booth 1983, 409)

Kertomuksen rakenteessa henkilö on se, joka kokee ja tuntee, kertoja (jos hän ei samalla ole kertomuksen tai kehyskertomuksen henkilö) vain kertoo. Nimenomaan henkilö on siis tärkeä lukijalle välittyvässä elämyksessä, eikä henkilö liity vain tekstiin, vaan tekstin pohjana olevaan tarinaan.

Genre ei ole staattinen ilmiö, vaan se on muuttuva ja monikasvoinen. Jopa romanssin tapaan vakiintuneessa genressä on pysyvän ytimen ympärillä ollut suuria vaihteluja. Genre on myös määritelmänä keinotekoinen, sillä vaikka sen tunteminen antaa tekijälle teko-ohjeen, sitä ei tarvitse noudattaa. Mars-trilogia oli "space operana" genrensä edelläkävijöitä, joka antoi malleja enemmän kuin otti. Lisäksi se parodioi esikuviaan ja itseään.

Burroughsin luomista sankareista Tarzanilla lienee selkeimmät yhteydet perusmyytteihin. Burroughs myönsi yhdeksi esikuvakseen Rudyard Kiplingin Viidakkokirjan Mowglin, mutta korosti, että villieläimen kasvattama hylätty pienokainen esiintyy monissa vanhoissa tarinoissa.

Kun Tarzania tarkastelee myyttisenä sankarina, hänessä on helppo huomata yhtäläisyyksiä Herakles-myytin kanssa. Walter Burkertin mielestä Herakles-myytti on taistelijasankarin perusmyytti. Hänellä on taistelijankykyjensä lisäksi myös shamaanipiirteitä, ja hän voittaa jopa vanhuuden ja kuoleman. Gregory Nagyn mukaan Herakles-hahmo on alkuperäinen, indoeurooppalainen yleissankari, josta on myöhemmin kehittynyt kaksi erillistä sankarityyppiä, Akhilleus ja Odysseus. Tarzanin voisi siis Herakleena tulkita Akhilleus- ja Odysseus-tyyppisten sankarien uudeksi yhdistymiseksi. Tulen etsimään myös Mars-trilogian sankarin selitystä näiden kahden sankarin yhteisistä piirteistä.

Sankarimyytillä, sellaisena kuin se Homeroksen eepoksissa länsimaiseen kirjallisuuteen tuli, oli uskonnollis-kulttinen alkuperä. Homeroksen eepoksissa on selkeä uskonnollinen ajattelu. Uskonnollisen myytin ymmärtäminen tuntuu kuitenkin olevan vaikeaa nykyihmiselle, jonka mielestä vaihtoehtoina ovat vain pitää jumalhahmon ilmestymistä konkreettisena tapahtumana tai mielikuvituksen tuotteena. Myytti ei avaudu kummallakaan tavalla, sillä se käsittelee todeksi koettua, mutta tekee sen epäsuorasti, muun muassa vertauskuvin ja symbolein.

Kestävimmät myytit – myös uskonnolliset – nousevat ihmisluonnosta, ja niitä selittää parhaiten ihmisen biologia, hänen alkuperänsä yhtenä eläinlajina. Myytti on kuitenkin jo luonteensa vuoksi yhteisöllinen, joten kulttuurinen puoli kuuluu aina myyttiin.

Ihmisen biologista alkuperää lähestyvät sekä primitiivinen että alitajuinen. Freud ja Jung painottivat myytin yhteyksiä uneen ja alitajuiseen ja tätä kautta ihmisen perusluonnon vaistoihin ja vietteihin. Campbell sanoo, että uni on persoonallinen myytti, myytti on persoonaton uni. Koska populaarikirjallisuus ammentaa aiheitaan ja käsittelytapaansa ihmisen alitajuisista toiveista ja peloista, on luonnollista, että siinä heijastuu myös taipumus mystissävyiseen uskonnollisuuteen. Ei oikeastaan ole yllättävää sekään, että melodraama tragedian populaarimuotona antiikin tragedian tavoin tulkitsee pyhäksi koettua. Sankarin jalo uhrikuolema on sen ehdoton huippukohta.

Antiikin tragedian synty liittyy Dionysos-juhlaan ja sen yhteydessä tapahtuneeseen uhritoimitukseen. Romanssiin siirtyneen sankarimyytin rituaaliset juuret voivat olla osittain Dionysos-myyttiin liittyvässä uhrissa, vaikka romanssin sankari pelastuukin aina lopulta häntä uhkaavalta kuolemalta. Joseph Campbellin esittämä mytologisen sankarin seikkailun kulku, jossa itse asiassa on kysymyksessä siirtymäriitti – ero, initiaatio, paluu – muistuttaa romanssin sankarin seikkailun sykliä, jossa erotaan alun idyllisestä maailmasta, koetaan vaaroja ja seikkailuja toisessa, yömaailman kaltaisessa paikassa, ja palataan viimein idylliin:

A hero ventures forth from the world of common day into a region of supernatural wonder: fabulous forces are there encountered and a decisive victory is won: the hero comes back from this mysterious adventure with the power to bestow boons on his fellow man.
(Campbell 1988, 30)

Monille kulteille, varsinkin mysteereille, oli ominaista voimakas emotionaalinen kokemus, jota Burkert vertaa Aristoteleen kuvaamaan tragedian tuottamaan katharsikseen. Populaariviihde yleensä ja melodraama erityisesti perustuvat nekin voimakkaisiin emootioihin, ja Janice Radwayn mukaan romanssin lukeminen on myyttisen tarinan rituaalista toistamista; se on tunne-elämys, joka tulee saada kokea rauhassa ja keskeytyksettä alusta loppuun.

Burroughs vieroksui kaikkia tuntemiaan uskontoja, koska ne väittivät sisältävänsä absoluuttisen totuuden, ja hän käytti siksi itsestään määrettä ateisti, mutta hänellä oli silti syvä uskonnollinen vakaumus. Sen vahva eettinen ydin välittyy selkeänä hänen teoksissaan, jos osaa lukea kerrontaa niin kuin myyttistä tarinaa pitäisi lukea.

Robert Parkerin mielestä tietyn myytin alkuperän etsiminen, tai erottelu "todellisiin" ja kirjallisiin myytteihin, ei ole tutkimuksen kannalta oleellista. Vaikka jokin myytti vaihtelee ulkoisesti, sen keskeinen olemus pysyy samana. Hän vertaa tällaista myyttiä jokeen, joka kulkee maisemien läpi – traditio ei katkea, ja virta on sama. Juuri näin koen sen myytin, jota eräässä vaiheessa tulkitsivat Homeroksen eepokset ja paljon myöhemmin Burroughsin teokset. Se ei alkanut Homeroksesta eikä pääty Burroughsiin, sitä tullaan kertomaan edelleen.

Lisensiaatintutkimukseeni pohjautuvan kirjan Sankarimyytti voit lukea kokonaisuudessaan ilmaisena e-kirjana, joka on ladattavissa kotisivullani https://sites.google.com/view/tarujatarmo/taru-ja-tarmo-v%C3%A4yrysen-kirjoja/taru-v%C3%A4yrysen-ilmaisia-e-kirjoja