Jokainen kirjailija luo henkilönsä sen pohjalta, mitä hän tietää ihmisistä, eikä hän voi tietää kunnolla muita tunteita ja vaikuttimia kuin ne, joita hän on itse kokenut. Siksi ne henkilöt, joiden mielenliikkeistä olen pyrkinyt kertomaan, ovat aina jossain määrin omakuvia.
Omakohtaisuus on kuitenkin usein vain jotain yleistä ja lähes kaikille ihmisille ominaista, tai sitten yksittäinen, mutta ei kovin keskeinen asia. Poikkeuksia ovat Verraka ja Dotar, joihin olen kirjoittanut keskeisiä ongelmiani.
Minua ja Verrakaa yhdistävä piirre on tasapainottomuus ja vaikeus hallita äkillisesti leimahtavaa raivostumista. Dotar on kehittänyt ylemmyydentuntoisen uskon ylivertaiseen älykkyyteensä. Sellainen olin varsinkin nuorempana, enkä väitä olevani siitä täysin vapaa vieläkään.
Kirjoittaessani Jääsilmää käsittelin samalla ensimmäistä kertaa perusteellisesti syyllisyydentunteitani hallitsemattomista vihanpurkauksistani. Verraka toki pystyy voimiensa takia saamaan aikaan paljon suurempaa vahinkoa kuin minä, mutta mittakaavan muutos vain selventää asiaa.
Tulisydämessä Dotar kokee syyllisyyttä vallankäytöstään, jossa tarve korostaa omaa ylivertaisuuttaan on tehnyt hänet piirraamattomaksi sille, mitä hän aiheuttaa muille. Minulla ei ole onneksi ollut erityistä valtaa, mutta taas on kysymys vain mittakaavasta.
Verrakan, Dotarin ja minun yhteinen piirre on huono itsetunto, joka on ongelmien taustalla. Yhteistä on myös syyllisyydentunto siitä, että emme pysty käyttäytymään ihanteittemme mukaisesti.
Sekä Jääsilmä että Tulisydän tarjoavat syyllisyydentunnosta vapautumiseen uskoa anteeksiantavaan Jumalaan, mutta saman voi tulkita filosofisestikin. Niin kuin Oosa Jääsilmässä sanoo:
”Ymmärtääkseen ettei syyllisyyttä ole pitäisi pystyä myöntämään oma mitättömyytensä, luonteensa heikkoudet ja voimattomuutensa niiden edessä. Monet haluavat säilyttää kuvitelman siitä, mihin he olisivat voineet pystyä. Sitä varten tarvitaan tuo tie syyllisyydestä anteeksiantoon. Se johtaa samaan, mutta on mutkikkaampi.”
