Vammaisuudesta

Vieroksun kirjoja, joissa keskeisenä aiheena on vammaisuus. Ne typistävät ihmisen ja elämän ohjaamalla huomion sellaiseen, mikä ei ole niin suunnattoman tärkeää kuin miltä se keskiöön nostettuna vaikuttaa.

Kirjoissani on monia henkilöitä, joilla on jokin vamma. Vammaisuus vaikuttaa tietysti sekä henkilöön itseensä että siihen, miten muut suhtautuvat häneen, mutta se ei koskaan ole ihmisen tärkein ominaisuus, eikä määritä hänen koko persoonallisuuttaan.

Vammaiseksi määritellään ihminen, jolta puuttuu jokin ominaisuus tai kyky, mikä ihmisillä yleensä on, ja mitä pidetään tarpeellisena. Se, miten vammaiseksi määritelty itse kokee tilanteensa ja miten sen kokevat hänen läheisensä, ei kuitenkaan välttämättä vastaa yleistä mielipidettä. Vammaisena syntynyt lapsi uskoo olevansa täydellinen, kunnes hänelle selviää, että häneltä puuttuu jotain, mitä muilla on. Ja mieleeni on jäänyt sokeana syntyneen ystäväni toteamus: "Jos minusta voisi tehdä näkevän, en tiedä, haluaisinko sitä. En osaa kuvitella, millaista näkeminen on, enkä tiedä, pitäisinkö siitä."

Haluan kirjoissani kuvata vammaiset ihmisinä, joilla vamma on vain yksi ominaisuus, ja heidän kokonaispersoonallisuutensa ratkaisee sen, miten he vammaansa suhtautuvat.

Kirjasta Kuningastie kohtaus, jossa Kareta ja Leoni tapaavat toisensa ensimmäisen kerran:

"Sotilaat olivat käyneet käsiksi mieheen, joka yritti kamppailla päästäkseen vapaaksi. Miehellä oli tummat, kihartuvat pitkät hiukset, joissa oli aavistuksen verran punertava vivahde. Hänen kasvonsa olivat kaunispiirteiset ja hänen ilmeensä valpas, mutta hänen katseensa harhaili. Kareta luuli ensin sen johtuvan pelosta, mutta sitten hän tajusi, että mies oli sokea.

– On kunniatonta ahdistella vaaratonta ja hyödytöntä ihmistä, Kareta sanoi ankarasti.

Sotilaat epäröivät, mutta sokea, josta he olivat hellittäneet otteensa, otti pari askelta Karetaa kohti.

– Kunnioitettu, en ole vaaraton enkä hyödytön, hän sanoi. – Suojele minua nyt, voin ehkä auttaa sinua myöhemmin."