Olin lapsena ja nuorena (ja toki vieläkin) hyvin kiinnostunut Jeesuksesta sellaisena kuin hänet hahmotin Uudesta testamentista. Historiallisesta Jeesuksesta oli kuitenkin niukasti tietoa muualla, ja sekin oli epävarmaa. Sen sijaan antiikin Kreikan ja Rooman merkkimiehistä oli runsaasti tietoa, ja heistä minua viehätti erityisesti Gaius Julius Caesar.
Tutustuin Caesariin Kansojen historian lisäksi Plutarkhoksen Kuuluisien miesten elämäkerroissa, jonka sain käsiini juuri suomennettuna vuonna 1955. Olin silloin 11-vuotias ja Kirkkopuiston tyttökoulun kolmannella luokalla. Kukaan ei jakanut kiinnostustani, vaan etsin yksin kaiken tiedon Caesarista, mitä löysin Rikhardinkadun kirjastosta.
Caesarissa viehätti se, että hän oli poikkeusyksilö kuuluisien miesten perimaskuliinisessa seurassa. Toki sellainen oli Alkibiadeskin, jota Plutarkhos vertaa Caesariin, mutta Alkibiadeen räyhäkäs uhma teki hänestä hiukan lapsekkaan, kun taas Caesar toimi älynsä ohjaamana tinkimättömän kurinalaisesti.
Yksitoistavuotias tyttö, jota pidettiin älykkäänä mutta kummallisena, tunsi kohdanneensa Caesarissa kaltaisensa. Caesarissa oli säröjä, joita jo hänen aikalaisensa kummastelivat. Hänellä väitettiin olevan epileptisiä kohtauksia, ja pahoista migreenikohtauksista kärsivänä tunsin ymmärtäväni häntä. Minua viehättivät myös maininnat hänen biseksuaalisuudestaan, sillä vaikka en tuolloin vielä ymmärtänyt seksuaalisuudesta juuri mitään, ymmärsin hyvin, että rakastaa voi myös samaa sukupuolta olevaa.
Caesarin tyylitaju, josta hänen nimiinsä pannut lauseetkin kertovat, viehätti myös, ja erityisen vetoavaa oli se, miten hän suhtautui murhaajiinsa. "Sinäkin, Brutukseni" on tyyni ja alistunut toteamus, ei syytöstä eikä vihaa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
Huomaa: vain tämän blogin jäsen voi lisätä kommentin.