Periaatteeni on, että kirjoitan kollegojen kirjoista vain silloin, jos minulla on niistä jotain hyvää sanottavaa. Nyt olen kuitenkin lukenut sellaisen määrän pettymyksiksi osoittautuneita dekkareita, että uskaltaudun sanomaan niistä jotain. Osa on ulkomaisia, mutta osa valitettavasti kotimaisia.
Eräs ehkä yllättäväkin huomioni oli, että kirjailijan esikoisteos saattoi olla kohtalaisen hyvä, mutta jatko sitten paljon huonompaa. Syynä on ehkä se, että tuo esikoinen oli kypsynyt mielessä pitkään ja siihen oli panostettu. Mutta jos samalle tasolle ei enää päästä myöhemmin, saattaa myös olla kysymyksessä kirjailijoilla aika yleinen asia: heillä oli vain se yksi tarina, ja kun se on kerrottu, takki on tyhjä. Jatko, jos sitä tulee, on vanhan toistoa tai uuden alun epäonnistunutta yritystä.
Joillakin oli kuitenkin jo esikoiskirjasta alkaen dekkarintekijän perusvirhe. Kaikki muu saattoi toimia, kieli oli sujuvaa, miljöö hyvin kuvattu ja henkilöt kiinnostavia. Juonikin koukutti, kunnes tuli sitten se, minkä olisi pitänyt olla loppuhuipennus, mutta mikä olikin lätsähdys mahalleen kuralätäkköön. Ratkaisu oli täysin epäuskottava, ja epäuskottavuutensa lisäksi niin keinotekoisesti ja huonosti perusteltu, että koko kirjan kiinnostavuus putosi nollaan.
Epäuskottava loppuratkaisu johtuu tietenkin siitä, että on yritetty keksiä jotain todella uutta ja erikoista. Sen takia on sitten joko vähät välitetty siitä, mitä ihmisen psyykestä tiedetään, tai on kuviteltu, että rikollisen psyykellä ei ole mitään tekemistä minkään psykologisten tai edes psykiatristen havaintojen kanssa. Jälkimmäinen vaihtoehto on todennäköisempi, sillä dekkarikirjailijat ovat ilmeisesti aika keskiluokkaista, kohtuullisen hyvinvoivaa porukkaa, jolla on keskiluokkaisia ja kohtalaisen hyvinvoivia tuttavia. Poikkeuksia ovat tietysti dekkaristipoliisit, mutta heitä saattaa toisinaan (onneksi ei sentään aina) sokaista ammattikunnassa yleinen asenteellisuus, jossa rikollinen nähdään enemmän rikollisena kuin ihmisenä.
Aika moni dekkaristi, joka ei ole poliisi, on unohtanut tarkistaa, mikä poliisin työssä on mahdollista. Toki sankaripoliisi saattaa tietoisesti ylittää oikeuksiaan, mutta jos silkkaa tietämättömyyttä luvallisen ja mahdollisen rajoista on paljon, lukunautinto kärsii väistämättä.
Myös tietämättömyys ihmisen fyysisen ja psyykkisen kestokyvyn rajoista on kiusallista. On työlästä eläytyä kerrontaan, jossa vaikea vammautuminen tai traumaattiset kokemukset pyyhkäistään toistuvasti noin vain syrjään.
Dekkari on hieno kirjallisuuden genre, ja hyvin toteutettuna nautittavaa luettavaa, joka auttaa ymmärtämään ihmistä, myös hänen pimeää puoltaan. Mutta koska odotukset ovat korkealla, huono dekkari on iso pettymys, ja varsinkin epäuskottava loppuratkaisu on märkä rätti lukijan naamalle.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
Huomaa: vain tämän blogin jäsen voi lisätä kommentin.