Verraka, Dotar ja minä

Jokainen kirjailija luo henkilönsä sen pohjalta, mitä hän tietää ihmisistä, eikä hän voi tietää kunnolla muita tunteita ja vaikuttimia kuin ne, joita hän on itse kokenut. Siksi ne henkilöt, joiden mielenliikkeistä olen pyrkinyt kertomaan, ovat aina jossain määrin omakuvia.

Omakohtaisuus on kuitenkin usein vain jotain yleistä ja lähes kaikille ihmisille ominaista, tai sitten yksittäinen, mutta ei kovin keskeinen asia. Poikkeuksia ovat Verraka ja Dotar, joihin olen kirjoittanut keskeisiä ongelmiani.

Minua ja Verrakaa yhdistävä piirre on tasapainottomuus ja vaikeus hallita äkillisesti leimahtavaa raivostumista. Dotar on kehittänyt ylemmyydentuntoisen uskon ylivertaiseen älykkyyteensä. Sellainen olin varsinkin nuorempana, enkä väitä olevani siitä täysin vapaa vieläkään.

Kirjoittaessani Jääsilmää käsittelin samalla ensimmäistä kertaa perusteellisesti syyllisyydentunteitani hallitsemattomista vihanpurkauksistani. Verraka toki pystyy voimiensa takia saamaan aikaan paljon suurempaa vahinkoa kuin minä, mutta mittakaavan muutos vain selventää asiaa.

Tulisydämessä Dotar kokee syyllisyyttä vallankäytöstään, jossa tarve korostaa omaa ylivertaisuuttaan on tehnyt hänet piirraamattomaksi sille, mitä hän aiheuttaa muille. Minulla ei ole onneksi ollut erityistä valtaa, mutta taas on kysymys vain mittakaavasta.

Verrakan, Dotarin ja minun yhteinen piirre on huono itsetunto, joka on ongelmien taustalla. Yhteistä on myös syyllisyydentunto siitä, että emme pysty käyttäytymään ihanteittemme mukaisesti.

Sekä Jääsilmä että Tulisydän tarjoavat syyllisyydentunnosta vapautumiseen uskoa anteeksiantavaan Jumalaan, mutta saman voi tulkita filosofisestikin. Niin kuin Oosa Jääsilmässä sanoo:

”Ymmärtääkseen ettei syyllisyyttä ole pitäisi pystyä myöntämään oma mitättömyytensä, luonteensa heikkoudet ja voimattomuutensa niiden edessä. Monet haluavat säilyttää kuvitelman siitä, mihin he olisivat voineet pystyä. Sitä varten tarvitaan tuo tie syyllisyydestä anteeksiantoon. Se johtaa samaan, mutta on mutkikkaampi.”

Fiktiiviset uskonnot

Kirjallisuudessa fantasia antaa mahdollisuuden kuvata todellisuutta pelkistettynä, ilman kytköksiä ilmiöihin, joihin lukija on oppimansa ja kokemansa perusteella muodostanut ennakkoasenteita. Erityisen merkityksellistä se on silloin, kun käsitellään asioita, joihin liittyy vahvoja tunteita.

Eräs tällainen asia ovat uskonnot, joilla tosielämässä on lukemattomia sovelluksia rönsyilevine historioineen ja kytköksineen muun muassa vallankäyttöön. Fantasiaan voi luoda fiktiiviset uskonnot, jotka kiteyttävät eräitä uskontojen keskeisiä sisältöjä, ja tätä mahdollisuutta olen käyttänyt Vuorileijonan varjo -sarjassa.

Vuorimaan sotilaat kunnioittavat Ukkosjumalaa ja Sodanjumalaa, joiden lähimpinä esikuvina ovat Zeus ja Ares, mutta heissä heijastuvat myös Odin, Tor ja monet muut, joilla on henkilöity sekä oikeudenmukaisuutta tavoittelevaa voimankäyttöä että silkkaa aggressiivista voimaa. Autiomaan Äitijumala edustaa luonnonuskontoja, joissa kunnioitetaan elämän uudistumista, mutta samalla myös heikompien puolustamista ja suojelemista.

Jaminan Isäjumala on Äitijumalan maskuliinisempi vastine, jossa on Ukkosjumalan ja Sodanjumalan piirteitä. (Isäjumala kuvaa myös kristinuskon lähtökohtia, mutta kristinuskossa on Jeesuksen mukana Äitijumalan arvomaailmaa, joka muun muassa katolisuudessa liitetään usein Mariaan.)

Metallin jumalan temppeli kuvaa järjestelmää, jossa uskonto on alistettu palvelemaan poliittista ja taloudellista valtaa. Sirpin Koora-jumala taas kuvaa sitä, mitä kohti ihminen uskonnoissa pyrkii: perimmäistä hyvää ja oikeaa. Koora-jumalakin on kuitenkin vain ihmisten tulkintaa, niin kuin Nane selittää kirjassa Kuuman tuulen aika:

"Koora on vain nimi, jota ihmiset käyttävät sellaisesta, mitä kukaan ei voi kunnolla ymmärtää. Jumalistakin puhumme tietämättä, mitä jumala oikeastaan merkitsee. Varmaan on vain yksi jumala, mutta minun on helpompi ajatella häntä Äitijumalana kuin Koorana. Ei se ole väärin, Koorankin ymmärtää jokainen oikeastaan omalla tavallaan."

Kirja ja elokuva

Muistan yhä sen huvittuneen hämmästyksen, jota tunsin, kun Raimo O. Niemi soitti ja kysyi, saisiko hän option elokuvan tekemiseen Kissan kuolemasta. Sanoin, että ilman muuta hän saa option, sillä kysyjiä ei ole jonoksi asti.

Kirjailijana minusta tuntuu toisinaan nololta, että kirjastani tehty elokuva tunnetaan paljon paremmin kuin itse kirja, ja elokuva, jonka tekemiseen en osallistunut muuta kuin antamalla siihen luvan, tuotti minulle mainetta ja myös rahaa huomattavasti enemmän kuin mikään yksittäinen kirjani.

Tein epäedullisen sopimuksen, sillä annoin oikeudet kertakorvauksella, enkä siis ole saanut televisiossa nähdyistä uusinnoista mitään. Silti minua ei oikeastaan harmita, sillä kaikki elokuvan tuotto tuntui lahjalta, enhän ollut tehnyt mitään sen ansaitsemiseksi, ja kirja tuotti suunnilleen sen minkä muutkin kirjani.

Luultavasti elokuva tuotti muutakin kuin rahaa ja mainetta. Oletan sen vaikuttaneen siihen, että kustantaja oli kiinnostuneempi tuotteistani, kriitikot huomioivat kirjojani enemmän, ja apurahoihinkin se saattoi vaikuttaa, vaikka niinhän ei pitäisi olla. Kirja oli sama ennen ja jälkeen elokuvan, enkä minä muuttunut kirjailijana, vaikka arvoni ansiottomasti taisi kohota.

Raju leijona vuorten

"Sen käpälät liikkuivat äänettömästi, vain muutama kivi pyörähti rahisten sen tieltä silloin tällöin. Se käveli rauhallisin askelin, vaikka olikin huomannut heidät, ja vilkuili laiskasti heidän suuntaansa. Se oli suuri urosleijona, jonka mahtavat lihakset liikkuivat verkalleen takkuisen turkin alla." (Kirjasta Kuningastie)

Vuorileijonan varjo -sarjan nimessä leijona on vertauskuva aggressiiviselle taisteluvalmiudelle. Homeros vertaa sankaria usein leijonaan, ja "raju leijona vuorten" esiintyy Otto Mannisen suomentamana sekä Iliaassa että Odysseiassa.

Leijona ei ole hyvä eikä paha, se vain toimii luontonsa mukaan. Kirjassa Kuningastie on vangittu leijona Kaori, joka on vaarallinen, sillä se tappaa suuttuessaan, mutta se myös pelastaa Oosan tappamalla häntä surmaamaan tulleen henkilön.

Aggressiokaan ei ole hyvä tai paha. Se on kykyä hyökätä, mutta myös kykyä puolustautua ja puolustaa. Taistelijasankarin tragiikkana on kuitenkin, että ihminen ei voi koskaan varmuudella tietää, oliko aggressiivinen teko oikein tai edes välttämätön.

Kirjassa Kuningastie vuorella satunnaisesti kohdattu leijona ei käytä voimaansa eikä hyökkäämisvalmiuttaan:

"Leijona tuli Oosaa kohti. Se melkein hipaisi häntä ja meni sitten ohi kulkien läpi unikkoryhmän, jonka kukat taittuivat sen jaloissa. Se jatkoi matkaansa yhtä rauhallisena ja välinpitämättömänä kuin se oli ollut tullessaankin. Hännänpää liikahteli laiskasti lakaisten kasveja hetkeksi kumoon."

Kuuma tuuli

"Saaren yli keväisin puhaltavat kuumat etelätuulet olivat tänä vuonna jatkuneet epätavallisen pitkään. Sellaisen sanottiin enteilevän pahaa."

Kuuma tuuli, josta Vuorileijonan varjo -sarjan ensimmäinen osa Kuuman tuulen aika on saanut nimensä, muistuttaa sirocco-tuulena tunnettua ilmiötä, joka kreikankielisillä alueilla on nimeltään sirokos. Olen kokenut sen Kreetalla, ja siirsin kokemukseni fiktiiviseen Sirpiin:

"Oli neljäs kuivakuu. Miilan kylä roikkui auringonpaisteessa Maaran jylhän rinteen ja kuohuvan meren välissä. Pelätty kova etelätuuli toi mukanaan Autiomaan pistävää hiekkaa. Se sai paljaan ihon kihelmöimään ja turpoamaan, ja ihmiset suojautuivat suurilla huiveilla ulkona liikkuessaan."

Välimerellisessä ilmastossa ja myös fiktiivisessä Sirpissä aurinkoa riittää, mutta ongelmia aiheuttavat vähäiset sateet, ja pitkään jatkuva kuivuus yhdistyneenä kuumuuteen ja tuuleen tuhoaa kasvillisuutta. Sirpin pohjoisrannikolla on metsiä, koska vuoret suojaavat sitä. Kuumille tuulille alttiilla etelärannikolla on vain kitukasvuisia pensaita.

Kuuma tuuli ei kirjassa ole pelkkä luonnonilmiö, vaan myös vertauskuva tuhoisille voimille, joita Sirpissä edustavat vuorimaalaiset valloittajat. Sirpi on vuosisatojen aikana kehittynyt rauhanomaiseksi maaksi, jossa ihmiset ovat vieraanvaraisia ja ystävällisiä. Uudenlainen, väkivaltaan perustuva hallinto saa sirpiläiset kyseenalaistamaan entisiä arvojaan ja herättää halun vastata väkivaltaan väkivallalla.

Sanojen merkityksestä

Kun somessa taas keskustellaan, mitä sanoja saa käyttää ja mitä ei, tässä katkelma aiheesta kirjasta Tuulen tavoittelua:

”– Mitä Dotar on isälle? Nomi kysyi Nililtä. – Tietenkin tiedän, että isä ja Dotar rakastavat toisiaan samalla tavalla kuin aviopuolisot. Mutta sanat olisivat tärkeitä. Minullekin huudellaan joskus kaikkea rumaa isän ja Dotarin suhteesta, mutta en osaa vastata, koska en tiedä, miten siitä asiasta puhuttaisiin kauniisti.

Nil katsoi vaivautuneena Dotaria, joka ei ollut halukas auttamaan, vaan tarkkaili Niliä ilkikurisen uteliaana.

– Älä ole inhottava, Dotar, sinun pitää vastata pojalle, Nil sanoi. – Rakastettu ei ole asiallinen sana, vaikka sitä sinusta käytetäänkin, koska et ole sellaisessa asemassa kuin rakastettu on rakastajansa suhteen.

– Olemme joskus Aken kanssa miettineet, mitä olemme toisillemme, Dotar sanoi. – Emme ole puolisot tietenkään, onhan Akella Malee. Sirpissä miesparin kumpaakin osapuolta nimitetään yksinkertaisesti pariksi. Ehkä olen Aken pari.

– Se kuulostaa hyvältä, Nomi totesi. – Alan sanoa sinua isän pariksi. On vaikea edes ajatella kauniisti, jos jollekin asialle on vain rumia sanoja.

– Toisaalta pahat sanat voi ottaa kauniiseen käyttöön, Dotar huomautti. – Aratkin omaksuivat aikoinaan nimityksekseen sanan, jolla heitä haukuttiin.”

Vammaisuudesta

Vieroksun kirjoja, joissa keskeisenä aiheena on vammaisuus. Ne typistävät ihmisen ja elämän ohjaamalla huomion sellaiseen, mikä ei ole niin suunnattoman tärkeää kuin miltä se keskiöön nostettuna vaikuttaa.

Kirjoissani on monia henkilöitä, joilla on jokin vamma. Vammaisuus vaikuttaa tietysti sekä henkilöön itseensä että siihen, miten muut suhtautuvat häneen, mutta se ei koskaan ole ihmisen tärkein ominaisuus, eikä määritä hänen koko persoonallisuuttaan.

Vammaiseksi määritellään ihminen, jolta puuttuu jokin ominaisuus tai kyky, mikä ihmisillä yleensä on, ja mitä pidetään tarpeellisena. Se, miten vammaiseksi määritelty itse kokee tilanteensa ja miten sen kokevat hänen läheisensä, ei kuitenkaan välttämättä vastaa yleistä mielipidettä. Vammaisena syntynyt lapsi uskoo olevansa täydellinen, kunnes hänelle selviää, että häneltä puuttuu jotain, mitä muilla on. Ja mieleeni on jäänyt sokeana syntyneen ystäväni toteamus: "Jos minusta voisi tehdä näkevän, en tiedä, haluaisinko sitä. En osaa kuvitella, millaista näkeminen on, enkä tiedä, pitäisinkö siitä."

Haluan kirjoissani kuvata vammaiset ihmisinä, joilla vamma on vain yksi ominaisuus, ja heidän kokonaispersoonallisuutensa ratkaisee sen, miten he vammaansa suhtautuvat.

Kirjasta Kuningastie kohtaus, jossa Kareta ja Leoni tapaavat toisensa ensimmäisen kerran:

"Sotilaat olivat käyneet käsiksi mieheen, joka yritti kamppailla päästäkseen vapaaksi. Miehellä oli tummat, kihartuvat pitkät hiukset, joissa oli aavistuksen verran punertava vivahde. Hänen kasvonsa olivat kaunispiirteiset ja hänen ilmeensä valpas, mutta hänen katseensa harhaili. Kareta luuli ensin sen johtuvan pelosta, mutta sitten hän tajusi, että mies oli sokea.

– On kunniatonta ahdistella vaaratonta ja hyödytöntä ihmistä, Kareta sanoi ankarasti.

Sotilaat epäröivät, mutta sokea, josta he olivat hellittäneet otteensa, otti pari askelta Karetaa kohti.

– Kunnioitettu, en ole vaaraton enkä hyödytön, hän sanoi. – Suojele minua nyt, voin ehkä auttaa sinua myöhemmin."