Tästä se alkoi

Urani kirjailijana alkoi 1980-luvun alussa siitä, että Tammi oli julistanut kilpailun, jossa etsittiin lyhyitä ja helppolukuisia tekstejä. Sellaisen ehti hyvin kirjoittaa työn ohessa. Kaisa ja kivenheittäjä palkittiin, ja julkaistiin vuonna 1980 Vihreä Varis -sarjassa.

Vihreitä Variksia julkaistiin Taru Mäkiseltä kaikkiaan neljä. (Taru Mäkinen ei vielä tuolloin ollut nimimerkki, vaan sukunimeni ensimmäisessä avioliitossani, ja säilytin sen siihen asti, kunnes minusta Tarmon vaimona tuli Väyrynen.)

Salakielisakki-kirjojen juonen kehitteli Tarmo, mutta hän ei vielä tuossa vaiheessa ollut toinen kirjailijoista siihen tapaan kuin myöhemmin, jolloin työstimme tekstiä yhdessä.

 

Pieni yksityiskohta: kolmen leposohvan ruokasali

Luomani fiktiivinen maailma koostuu vaikutteista, joita olen poiminut väljästi esikuvinani pitämistäni kulttuureista Välimeren rannoilla noin 3000 vuotta sitten. Koska siltä ajalta on tietoa niukasti, nappaan myös muutamia satoja vuosia myöhempiä yksityiskohtia, joilla saattaisi olla juuret varhaisemmissa ajoissa. Niihin perustin fiktiivisessä Motussa vallitsevat ruokailutavat.

Kirjasta Jäljet hiekassa:

"Ruokailuhuoneessa oli pöydän ympärillä kolme leposohvaa. Perheen kesken se riitti hyvin. Jos oli vieraita, tuli toisinaan ongelmia siitä, miten asetuttaisiin. Niitä tulisi nytkin.

– Mitenkähän isä on ajatellut sijoittaa heidät? Amir kysyi.

– Temir ei varmaan ole ajatellut asiaa ollenkaan, Amelana sanoi. – Mutta Dotar on kunniavieras, ja olisi yksinkertaisinta sijoittaa merikauppias Dotarin kanssa samalle sohvalle. Temir on tietenkin isännän paikalla ja minä voisin olla Temirin kanssa samalla sohvalla, jos sinä ja kapteeni olette kolmannella sohvalla. Mutta jos Dotar sijoitetaan arvopaikalle yksin, ja merikauppias ja kapteeni yhteiselle sohvalle, minun ja sinun on istuttava Temirin jalkojen vieressä, sillä kolme ei näillä meidän sohvillamme mahdu mukavasti lojumaan. Minun tosin on ehkä istuttava joka tapauksessa, koska naista pidetään herkästi hiukan röyhkeänä, jos hän on rennossa asennossa."

Ruokailuhuoneen esikuvana on triclinium, kolmen sohvan järjestelmä, joka varakkaiden roomalaisten kodeissa oli yleinen. Sohvat saattoivat olla kapeita ja vaatimattomia tai ylellisen leveitä, jolloin niillä oli mahdollista lojua lähes poikittain. Yleensä niille mahtui kolme ihmistä, jotka asettuivat vasemmalle kyljelleen ja tukeutuivat tyynyihin tai sohvan pöydänpuoleiseen reunaan, joka tapasi olla hiukan koholla.

Isäntäväki asettui ovelta katsottuna vasemmanpuoleiselle sohvalle, ja kunniavieraan paikka oli keskimmäisellä sohvalla. Muutkin sijoitettiin arvojärjestykseen, josta on hiukan vaihtelevia käsityksiä, niin kuin oli luultavasti käytäntöjäkin. Fiktiiviset motulaiset tavat sain tietenkin päättää vapaasti.

Takimmaisena sohvalla olevan pää oli lähimpänä sohvan päätyä, johon hän saattoi tukeutua, ja edessä oleva oli tavallaan hänen sylissään. Takimmainen paikka oli luultavasti mukavin. Seurueen arvokkain tavattiin kuitenkin asettaa keskimmäiseksi, ja sen ratkaisun minäkin omaksuin.

Fiktiivinen Rosma ja nykyinen Nizza

 "Amir seisoi linnavuoren huipulla, josta näki sen itäpuolella olevaan satamaan, mutta myös lännessä olevaan lahteen, jonka hiekalle oli vedetty pienempiä, paikallisliikenteeseen tarkoitettuja laivoja ja veneitä. Lahden rannalla, linnavuoren kupeessa, oli Rosman kaupunki."

Kirjassa Jäljet hiekassa esitellään aluksi Rosman pieni kaupunkivaltio, joka on kehittynyt elilalaisesta siirtokunnasta. Kuvittelen sen muistuttavan sitä seutua, jonne kreikkalaiset noin vuonna 350 eaa. perustivat siirtokunnan, ja jossa nykyisin on Nizzan kaupunki. Linnavuoren sijoitan nykyisen Nizzan Château-kukkulan paikalle, josta näkee sekä Enkelten lahteen että satamaan. Kuvitelmissa pitää vain muuttaa asutus vähäisemmäksi ja toisen tyyliseksi, kuten myös satama ja sen alukset, ja pienen kaupungin länsipuolelle on hahmotettava näkyviin joki, joka nykyisin kulkee tunnelissa kaupungin alla.

Selvyyden vuoksi huomautus, että en tietenkään tässäkään jäljittele reaalimaailman maantiedettä enkä historiaa, käytän niitä vain apuna johdonmukaisen maailmankuvan luomisessa, ja kirjan maailma sijoittuu oikeastaan kauemmas menneisyyteen kuin alueen kreikkalainen siirtokunta, aikaan, jolloin alueella asuivat ligurialaiset. Rosman siirtokunta ja siitä kehittynyt valtio on täysin fiktiivinen luomus.

 

Kooravuori ja Koora-jumala

On helppo ymmärtää, miksi ihmisillä on taipumus ajatella, että Jumalaa tai jumalia voi lähestyä nousemalla vuorelle. Vuori herättää kunnioitusta mahtavuudellaan, ja vuorelle noustessa tuntee nousevansa tavallisen, arkisen elämänpiirinsä yläpuolelle. Antiikin kreikkalaiset ajattelivat jumalien asuvan Olympoksen huipulla, vaikka myyttinen Olympos ei paikantunutkaan siihen vuoreen, mihin se on myöhemmin liitetty, vaan sijaitsi myyttien vaihtoehtotodellisuudessa. Vanhassa testamentissa taas sekä Mooses että profeetat kohtaavat Jumalan vuorella, ja vuori on myös Uudessa testamentissa joidenkin merkityksellisten kohtaamisten paikka.

Jumala liitetään muihinkin kunnioitusta herättäviin ja arkisesta poikkeaviin paikkoihin, niin kuin osoittavat esimerkiksi pyhät luolat. Mutta miettiessäni Sirpin uskonnollista ajattelua mielessäni oli se, mitä koin noustessani Saanatunturille, ja ajattelin sirpiläisten varmaan kokevan samantapaisen tunteen noustessaan saaren korkeimman vuoren, Kooran, huipulle. Sirpiläisille lapsille kerrotaan, että Koora-jumala asuu Kooravuoren huipulla ja tarkkailee sieltä maailmaa huolehtien oikeudenmukaisuuden toteutumisesta. Aikuiset (tai ainakin suurin osa heistä) tietenkin ymmärtävät, että kysymyksessä on myytti, joka kuvaa uskoa oikeudenmukaisuuden toteutumiseen.

Sirpiläiset nimittävät Kooraksi sitä Jumalaa, johon uskovat, erottaakseen sen niistä käsityksistä, joita muut kansat liittävät Jumalaan tai jumaliin. Usko Kooraan on vakaumus, että ihmisten pitää kohdella muita ihmisiä niin kuin he toivoisivat itseään kohdeltavan, ja koska Koora antaa kaikille heidän erehdyksensä anteeksi, heidänkin on annettava anteeksi muille.

Koska yhteiskunnassa tarvitaan sääntöjä ohjaamaan toimintaa, Sirpissä on laadittu laki, jota sanotaan Kooran laiksi. Se pyrkii antamaan käytännön ohjeita siitä, miten eletään Kooran tahdon mukaisesti. Laki ei nimestään huolimatta edusta Kooran tahtoa, vaan jokaisessa yksittäisessä tilanteessa ihminen joutuu omassa mielessään ratkaisemaan, mikä on oikein.

Uskossa Kooraan olen pyrkinyt kuvaamaan eräänlaista perususkontoa, vaistomaista luottamusta siihen, että elämämme ei ole sattumanvaraista, vaan sillä on tarkoitus, jota toteutamme yrittämällä parhaamme mukaan toimia oikeudenmukaisesti ja auttaa muita.

Sirpin luonto ja sen esikuvat Välimeren seudulla

Koska Vuorileijonan varjo -sarja sijoittuu Homeroksen Iliaassa ja Odysseiassa kuvatun kaltaiseen maailmaan, pyrin hahmottamaan luonnon suunnilleen sellaiseksi kuin sen tiedetään Välimeren saarilla ja ympäristössä olleen noin 3000 vuotta sitten. Hyvänä lähtökohtana voi käyttää nykypäivää, sillä vuodenaikojen kierto on suunnilleen ennallaan, eikä ilmastokaan ole kovin ratkaisevasti muuttunut.

Sirpin sijainti on sellainen, että se vastaa Kreetaa, ja Kreetaa Sirpi muistuttaa myös muodoltaan ja pinnanmuodostukseltaan, vaikka toinen Sirpin suurista vuorista onkin toimiva tulivuori. Tulivuoren olen kirjailijan vapaudella lainannut Sisiliasta, sillä Etna kiehtoi mieliä antiikin aikaan, ja minä olin jo lapsena vaikuttunut Pindaroksen säkeestä, jossa mainitaan Etnan loistava soihtu.

Sirpin luonto muistuttaa Kreetaa varsinkin silloin, kun kuvataan sen karua etelärantaa ja vuoristoista itäosaa. Sirpin pohjoisrantaan olen kirjoittaessani siirtänyt paljon yksityiskohtia Kyproksesta, joka on minulle Välimeren saarista tutuin ja rakkain. Kypros on kuitenkin esikuvana Vuorileijonan varjo -sarjan Elilalle, johon sijoitan piirteitä Kyproksen historiasta ja varhaisesta väestörakenteesta, eikä Kyproksen luonnosta löydy vastinetta Sirpin pohjoisrannan luonnolle. (Kyproksen saaren pohjoisrannalla sitä saattaisi olla, mutta siellä en ole käynyt.)

Lähinnä Sirpin pohjoisranta vastaakin sitä, millaisena koin Korfun pohjoisrannan. Kysymys ei ole niinkään maantieteestä, vaan tunnelmasta ja rehevyydestä, jota ei edes elokuun helle täysin lannistanut.

Mutta vaikka Sirpi onkin yhdistelmä siitä, miten olen kokenut Kreetan, Kyproksen ja Korfun, vaikutelmista on pitänyt poistaa paljon sellaista, mitä noilla alueilla ei ollut kolmetuhatta vuotta sitten, ja lisätä sellaista, mikä on hävinnyt.

Ei ollut palmuja (taatelipalmu saattoi kasvaa kituliaasti, mutta hedelmät eivät kesän aikana ehtineet kypsyä kunnolla), ei ollut sitruuna- ja appelsiinipuita eikä komeita opuntiaryhmiä, joilla Kyproksessa suojataan peltoja tuulilta, ja tietenkin puuttuivat monet koristekasvit, joita nykyisin näkee. Mutta ei ollut myöskään lähes paljaiksi kuluneita tai matalan, harvahkon kasvillisuuden peittämiä rinteitä, ne tulivat sellaisiksi vasta sitten, kun suurin osa puista oli kaadettu ihmisten käyttöön, ja laiduntavat eläimet (varsinkin vuohet) söivät maan niin paljaaksi, että metsät eivät uudistuneet.

Välimeren saarilla oli 3000 vuotta sitten ainavihantia metsiä. Itäisellä alueella kasvoi yleisenä rautatammi, ja kaksi tärkeintä havupuulajia olivat aleponmänty ja pinja.

Aleponmännyn nimeksi tuli Vuorileijonan varjo -sarjassa käyräkäpypuu, koska sen maailmassa ei tunneta Aleppo-nimistä paikkaa. Pinjan nimeä ei olisi tarvinnut muuttaa, mutta tein siitä kuitenkin yhdenmukaisuuden vuoksi pörrökäpypuun.

Oliivipuut päätyivät jo varhain ihmisten hyötykäyttöön, samoin viiniköynnös. Oliivipuut ovatkin Sirpin vaurauden perusta, ja viininviljely tarjoaa toimeentulon Sirpin etelärannalle, jossa on vain vähän viljelyyn sopivia alueita.

Vanhan testamentin kaikuja

Se maailma, johon Vuorileijonan varjo -sarja ja Valkolilja-sarja sijoittuvat, muistuttaa sitä, mikä Välimeren ympäristössä oli noin 3000 vuotta sitten. Vaikka vastaavuudet ovat väljiä, Vuorimaan kulttuurissa on yhtymäkohtia Iliaassa kuvattuun, ja Sirpissä on kaikuja Odysseian faiaakkien saaresta, joka on luettavissa minolaistyylisenä utopiana.

Loputtoman meren itäisessä pohjukassa sijaitsevaan pieneen Jaminaan olen sijoittanut yksityiskohtia, jotka heijastavat Israelin historiaan liittyviä tarinoita. Mieleltään häiriintynyt Veili ja nuori Teuka muistuttavat Saulia ja Daavidia, ja Jaminan linnan kirjastossa istuva Dotar lukee pölyisiä kirjakääröjä, joiden sisältö muistuttaa Vanhaa testamenttia. Niissä on myös tarina, jonka henkilöt ovat kuin Daavid ja Batseba, mikä tietenkin sekoittaisi kronologiaa, jos kirja pyrkisi kuvaamaan Israelin historiaa, mutta sitähän se ei tee, Veili ja Teuka eivät ole Saul ja Daavid, vaan ainoastaan heidän kaltaisiaan.

Vanhasta testamentista tuttu Saarnaaja taas tulee esiin kirjassa Tuulen tavoittelua, jonka nimikin pohjautuu Saarnaajan kirjassa usein esiintyvään toteamukseen "turhuutta ja tuulen tavoittelua". Limne selittää: "Kaikki toistuu, aurinko laskee ja nousee, joet virtaavat mereen, eikä meri täyty. Ihminen on sama eilen, tänään ja huomenna. Kaikki on turhuutta ja tuulen tavoittelua."

En katsonut kirjoittaessani alkutekstiä, vaan siteerasin muistinvaraisesti, mutta kun tarkistin asian, mukana näyttävät olevan Saarnaajan ensimmäisen luvun jakeet 5 ja 7: "Aurinko nousee, aurinko laskee, kiirehtii nousunsa sijoille ja nousee taas. -- Kaikki joet laskevat mereen, mutta meri ei täyty, ja minne joet ovat laskeneet, sinne ne yhä edelleen laskevat." Kaiken toistumiseen viittaa Saarnaajan ensimmäisen luvun jae 9: "Mitä on ollut, sitä on tulevinakin aikoina, mitä on tapahtunut, sitä tapahtuu edelleen: ei ole mitään uutta auringon alla."

Lausetta "ihminen on sama eilen, tänään ja huomenna" en kuitenkaan löytänyt Saarnaajasta, vaikka oletin napanneeni senkin sieltä. Tyyliin ja tarkoitukseen se silti sopii.

Limne ei edusta vanhatestamentillista ajattelutapaa muissa suhteissa kuin Saarnaajaa muistuttavassa kielenkäytössään, vaan hän on viehättynyt mysteereistä, joissa elämä syntyy kuoleman kautta ja voittaa kuoleman. Se ajattelutapa liittyy moniin mysteeriuskontoihin, ja olen joskus viitannut siihen myös Autiomaan Äitijumalan yhteydessä.

Vanha testamentti ja sen selitysteokset ovat hyvä tietolähde myös silloin, kun pyrkii kuvaamaan elämää ennen ajanlaskumme alkua ja niitä olosuhteita, joissa vaikkapa Autiomaan paimentolaiset elävät.

Viininvärisen meren yli

Opiskelin vanhan kreikan alkeita oppikirjasta nimeltä Epi oinopa ponton. Nimen voi suomentaa viininvärisen meren yli, ja se on lainaus Homerokselta, joka käyttää tuota sanontaa useamman kerran. Otto Manninen käyttää suomennoksessaan viininvärisen sijaan sanaa tumma, ja valinta on perusteltu, sillä kreikassa väriä kuvattiin usein lähinnä sen tummuusasteen perusteella, sävy oli toissijaista.

Vuorileijonan varjo -sarjassa Leoni on sokea laulaja, ja hänessä on muitakin yhtymäkohtia myyttiseen Homerokseen. Selvin viite Homerokseen on kuitenkin mielestäni kirjassa Tähtien kosketus, jossa Leoni tarjoaa Akelle viiniä, ja Ake huomauttaa Leonin lauluista, joissa puhutaan viininvärisestä merestä. Leoni sanoo:

"Tuollaiset kuvaukset ovat aina olleet heikko kohtani. Nappaan niitä teidän näkevien puheista, ja viininvärisen meren sain kemereiltä. En tiennyt, että Vuorimaassa tavallisempi viini ei ole lainkaan merenväristä."

Minä siis kehittelin tulkinnan, että viininvärisyys ei viittaakaan punaviiniin. Akehan tuossa kohtauksessa katselee hopeisessa maljassa olevaa valkoviiniä, joka tuo hänen mieleensä sen, miltä merenpohja näyttää veden läpi katsottuna. Mutta Mannisen tulkinta Homeroksen viininvärisestä merestä on todennäköisesti oikea, minä vain vähän leikittelin fiktion tarjoamalla vapaudella.