Koskaan ei pitäisi sanoa ei koskaan, mutta ehkä en enää kirjoita kirjaa, vaan viime vuonna valmistunut Jäljet hiekassa jää viimeisekseni. Sellaiseksi sen ainakin tarkoitin, ja yritin tiivistää siihen keskeisen siitä, mitä olen kaikissa kirjoissani yrittänyt tuoda esiin.
Jäljet hiekassa -kirjan Amir on eräänlainen kirjailijan omakuva nuoruusvuosilta, sillä Amirin tavoin minäkin heräsin jo hyvin varhain pohtimaan elämän tarkoitusta ja sitä, mikä on oikein. Vastauksia löytyi kirjoista, mutta samalla myös yhä uusia kysymyksiä.
Tuttavapiirissäni juuri kukaan ei ollut kiinnostunut miettimään kovin syvällisesti maailmankatsomuksellisia käsityksiä tai eettisiä periaatteita. Viimeistään murrosikäisenä aloin haaveilla, että voisin ohjata muita etsimään ja löytämään sitä, minkä itse koin tärkeäksi. En kuitenkaan osannut tehdä sitä keskustelemalla, ja siksi ryhdyin kirjoittamaan.
Amirin tavoin haaveilin siitä, että voisin valistaa suuria ihmisjoukkoja. Mutta Amirin tavoin ymmärsin, ettei minusta olisi siihen, ja tyydyin tekemään sen, mihin pystyin. Pieneenkin kirjaan voi sisällyttää maailmankuvan ja elämänarvot, ja lukija joko löytää ne, tai sitten ei.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
Huomaa: vain tämän blogin jäsen voi lisätä kommentin.