Platon ja Jäljet hiekassa

Kirjassa Jäljet hiekassa nuori Amir etsii vastausta perimmäisiin kysymyksiin, ja haluaisi ne löydettyään päästä julistamaan niitä kaikille. Minulla oli nuorena sama unelma, ja Amirin löytämät vastaukset ovat ne, mitkä minä olen löytänyt. Amirin tavoin minäkin jouduin toteamaan, että en voi valistaa maailmaa, eikä kovin monia kiinnosta, mitä minulla on sanottavana. Amir tyytyi opettamaan niitä, jotka halusivat tulla keskustelemaan hänen kanssaan, ja minä kirjoitin kirjoja, joiden avulla yritin kertoa sen, mikä tuntui tärkeältä.

Kirjassa Jäljet hiekassa pyrin kokoamaan Amirin käymiin keskusteluihin ja hänen kokemiinsa oivalluksiin keskeisimmät asiat siitä, minkä minä olen omaksunut kaikesta lukemastani ja kokemastani. Se rakentui lapsena oppimalleni käsitykselle rakastavasta Jumalasta ja meidän velvollisuudestamme rakastaa kanssaihmisiämme. Myöhempiä vaikutteita on paljon, mutta Platon osaa tuoda asiat esiin niin selkeästi, että lainasin häneltä kaksi vertausta, joista hiukan soveltaen muotoilin Dotarin käyttämän vertauksen ihmismielen kolmijaosta. Verrakan samasta asiasta käyttämää parivaljakkovertausta en edes soveltanut, se on napattu Platonilta sellaisenaan.

Platon käsittelee sielun kolmijakoa Valtiossa ja esittää siinä vertauksen, jossa sielun paras osa kuvataan ihmisen muotoiseksi. Platon käyttää siitä sanaa nous. Se suomennetaan usein järjeksi, mutta järki ei vastaa kunnolla sanan merkityssisältöä, vaan se tarkoittaa ymmärrystä siitä, mikä on oikein. Samaa tarkoittaa Spinoza, jonka käsitteistössä järki on tietoa korkeimmasta hyvästä, josta Spinoza käyttää myös nimitystä Jumala, ja järki rakastaa Jumalaa. Se ei oikeastaan liity lainkaan älykkyyteen, vaan kykyyn tuntea myötätuntoa. Dotarin käyttämässä vertauksessa ihmismielen paras osa tottelee Äitijumalan henkeä, mutta Äitijumala on hänenkin mielestään vain vertauskuva, jonka voi korvata muillakin käsitteillä. Oleellista on, että kysymys on mielen siitä osasta, joka pyrkii antamaan muille sitä hyvää, mitä ihminen haluaa itselleenkin.

Lisäksi sieluun kuuluu Platonin käyttämässä vertauksessa leijona, joka edustaa kunnianhimoa ja tahdonvoimaa. Dotarin käyttämässä vertauksessakin on leijona, mutta se edustaa kunnianhimon ja tahdonvoiman lisäksi myös taistelutahtoa ja vallanhalua. Freudilaisittain tulkittuna kyseessä olisi laajasti ymmärretty aggressiivisuus.

Kolmantena Platon esittelee monipäisen hirviön, joka koostuu haluista. Dotarin käyttämässä vertauksessa sitä edustaa käärme. Se on ihmismielen välttämätön perusta, mutta se tähtää vain omien tarpeiden tyydyttämiseen.

Platonin kuuluisa parivaljakkovertaus, jonka hän esittää Faidroksessa, on toiminnallisesti aika havainnollinen. Siinä nous on parivaljakon ohjaaja, ja toinen hevosista (kunnianhimo) tottelee ohjausta, mutta toinen (halut) vikuroi ja noudattaa omia mielitekojaan.

Parivaljakkovertaus ei ehkä tuo selvästi esiin sitä, että myös kunnianhimo voi johtaa eettisesti ikäviin lopputuloksiin. Sen sijaan Faidroksessa todetaan, että halut voivat ohjata ihmistä myös hyvään silloin, kun ne ohjaavat häntä toimimaan perusluontonsa mukaan vastoin järjen ja kunnianhimon ohjeita.

Selvää on kuitenkin, että molemmat hevoset tarvitaan. Kunnianhimo ja halut eivät ole hyviä tai pahoja, ratkaisevaa on, miten niitä ohjataan. Vaunujen eteen valjastetut hevoset ovat se voima, jonka avulla päästään tavoitteisiin. Ne on pidettävä tyytyväisinä ja toimintakuntoisina, mutta ohjaajan hallinnassa.