Varhaislapsuudesta jää muistoja vain vähän, ja minulla ne kiteytyvät taloon Vaasassa Hovioikeudenpuistikolla, missä asuin isovanhempieni luona. Yksi noista muistoista on hyvin raskas. Oli tammikuun 24. päivä vuonna 1947, ja olin täyttänyt kolme vuotta. Seisoin eteisessä ja kysyin mummilta, voiko papan jo hakea työhuoneestaan ruokatunnille. Mummi sanoi kummallisella, itkuisella äänellä: "Ei pappaa voi hakea, hän on lähtenyt pitkälle matkalle."
Lapsikin osaa olla kyselemättä, kun vaistoaa, että jotain kauheaa on tapahtunut. Siksi sain vasta murrosikäisenä tietää, että tuo pitkä matka oli käynnistynyt, kun pappa oli yöllä ampunut itsensä työhuoneessaan virka-aseellaan.
Isoisäni Toivo Järvilehto oli kuollessaan 51-vuotias. Muistikuvani hänestä ovat vähäisiä, mutta lämpimiä. Käytännössä hän oli ollut minulle kuin isä, mutta muistot hänestä unohtuivat senkin takia, että lähelläni olevat aikuiset halusivat unohtaa hänen kuolemaansa liittyvät tuskalliset asiat, ja ehkä ajattelivat säästävänsä lastakin, kun niistä ei puhuttu.
Papalta oli kuitenkin jäänyt jotain, minkä takia hän pysyi minulle läheisenä. Se oli käsikirjoitus, jonka hän oli vähän ennen kuolemaansa lähettänyt kustantajalle. Äitini haki sen sieltä pois, ja se oli mummolan vintillä arkussa, josta sain mummini luvalla ottaa sen luettavakseni. Sen tarinat liikuttivat ja kiehtoivat minua, ja niiden kautta pappa tuntui todelliselta ja läheiseltä.
Käsikirjoitus siirtyi mummilta minulle, ja tänä vuonna päätin julkaista sen, että nuo kauniit, faabelimaiset tarinat olisivat muidenkin ulottuvilla. Niiden koristeellinen kieli on runollisen kaunista, ja niissä on viisautta ja hymyilevää ironiaa, joka on ajatonta.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
Huomaa: vain tämän blogin jäsen voi lisätä kommentin.